Vuosikirja 2018 – Vapaaehtoisuus ja osallisuus

Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 2018 / Finska kyrkohistoriska samfundets årsskrift 2018 (108).

Toim. Sini Mikkola & Olli Lampinen-Enqvist. Helsinki, 2018. 294 sivua.

ISBN 978-952-5031-92-8. ISSN 0356-0767. ISSN-L 0356-0767. Hinta 30 e.

”Joka köyhiä auttaa, ei puutetta koe, mutta katseensa kovettavaa kirotaan.” (Sananl. 28:27)

Kristilliseen perinteeseen on alusta lähtien kuulunut yhteisvastuun ja vapaaehtoisen osallistumisen ihanne. Toisen hyväksi toimimisen juuret löytyvät muun muassa Jeesuksen kehotuksesta tehdä toisille se, mitä toivoisi itselle tehtävän. Kristillisessä ihmiskuvassa korostuu jokaisen ihmisen kutsua toimia Jumalan käsinä maailmassa.

Tässä vuosikirjassa käsitellään vapaaehtoisuutta ja osallisuutta sekä toisaalta niiden kääntöpuolia: rajoitteita, velvoitteita ja pakkoa. Kirjassa pohditaan sitä, miten kirkkojen jäsenet ovat osallistuneet kirkon toimintaan ja kantaneet vastuuta sekä millä tavoin kristilliset yhteisöt ovat toimineet ympäröivässä yhteiskunnassa. Teos avaa näköaloja Suomen kirkkohistoriaan 1700-luvulta 1900-luvulle vapaaehtoisuuden sekä toisaalta osallisuutta rajoittavien tekijöiden ja velvoitteiden perspektiivistä, yksilötasolta kokonaisiin yhteisöihin.

Vuosikirja julkaistaan seuran vuosijuhlassa pyhän Henrikin päivän aattona 18.1.2019 klo 16.30 alkaen Tieteiden talolla, salissa 404 (Kirkkokatu 6, Helsinki). Vuosikirjaa myy Tiedekirja.

Vuosikirjan 2018 tutkimusartikkelit:

Ella Viitaniemi: Yksi päätös, kaksi ratkaisua: Kangasalan ja Pirkkalan kivikirkkohankkeiden päätöksentekoprosessit 1750- ja 1760-luvuilla

Maare Paloheimo: Kauppiaat kahden kirkkokunnan kaupungissa: Helsinkiläisporvareiden kiista uuden luterilaisen kirkon palkka- ja ylläpitokustannuksista 1820-luvun lopussa

Jakob Dahlbacka: Den jungbergska kontroversen – Ett uttryck för pietismens mobiliserande kraft i 1850-talets Munsala?

Juha Koivulahti: Hengellinen vapaaehtoistoiminta Hyvinkään asemanseudulla 1858–1896

Matleena Sopanen: Maallikkosaarnaajan paikka – Suomen evankelisluterilaisen kirkon saarnaluvan saaneiden maallikoiden työala vuosina 1869–1923

Ilkka Huhta: Kun vapaus pakottaa – Pastori Ragnar Wegeliuksen lyhyt pappisura Suomen luterilaisessa kirkossa 1917–1924

Antti Luoma: Suomalainen Inkeri-herätys ja Kirkon Ulkomaanavun reagointi siihen 1988­–1992

Katsaukset:

Henrietta Grönlund: Kirkon muuttuvat roolit hyvinvoinnin tuottamisessa ja yhteiskunnan sektoreilla

Ville Jalovaara: Kirkkohistorian tutkijat kohtasivat Cambridgen helteessä

Anssi Ollikainen & Veli Matti Linnanmäki: Herätys, Amsterdam

Tarja Tuulikki Laaksonen: Seitsemän kirkon reitillä

Oona Huttunen: RIISA suojelee ja esittelee

Suomalaisen lähetystyön kriisi

Simo Heininen. Suomalaisen lähetystyön kriisi – Martti Rautasen kirjeet Carl Hugo Hahnille 1888–1895. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 237. Helsinki, 2019. 120 sivua. ISBN 978-952-5031-91-1.

Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat astuivat juhannusaattona 1868 laivaan Helsingin satamassa. Heillä oli päämäärä. Sen oli nuorelle lähetysseuralle osoittanut Carl Hugo Hahn, joka johti saksalaisen Reinin lähetysseuran työtä Hereromaalla, nykyisen Namibian keskiosissa.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin suomalaisten lähetysalalla Ambomaalla oli jäljellä ainoastaan yksi kymmenestä pioneeriläheteistä, Martti Rautanen. Hän kirjoitti 30 kirjettä isälliselle ystävälleen ”rakkaalle setä Hahnille”. Suomen Lähetysseuran tapana oli sensuroida lähettien Lähetyssanomiin kirjoittamat kirjeet, mutta Hahnille Rautanen saattoi vapaasti purkaa sydäntään. Kirjeet ovat Rautasen voiman vuosilta, jolloin suomalainen lähetystyö oli hänen varassaan. Ne antavat kaunistelemattoman kuvan Ambomaan lähetyksen arjesta ja ongelmista.

Aikaisemmin julkaisemattomat kirjeet ovat säilyneet Kapkaupungin arkistossa. Suomalaisen lähetystyön historiaan perehtynyt professori Simo Heininen on suomentanut ne sekä kirjoittanut niihin johdannon ja selitykset.

Teoksen voi hankkia Tiedekirjasta. Hinta 20 euroa.

Kirja julkaistaan seuran vuosijuhlan yhteydessä perjantaina 18.1. klo 16.30 alkaen Tieteiden talolla, salissa 404 (Kirkkokatu 6, Helsinki).

SS:n viimeiset aseenkantajat Suomessa

André Swanström

SS:n viimeiset aseenkantajat Suomessa

Syksyllä 2017 ilmestyivät tässä blogissa ensimmäiset suomalaisten SS-miesten historiaa uudelleenarvioivat kirjoitukseni ja vuotta myöhemmin syvensin kirjassani Hakaristin ritarit pohdintoja samasta aihepiiristä. Aiempaa suomalaista SS-historiankirjoitusta kohtaan esittämäni kritiikki on nostanut esiin merkillisen erityispiirteen suomalaisten sotahistorian harrastajien – niin amatöörien kuin jopa joidenkin akateemisten tutkijoiden – joukossa. SS-miehemme tuntuvat olevan sankarijoukko, joiden sädekehään ei sovi kajota, ja ollakseen ”isänmaallinen” on tutkijan syytä muistaa tämä. Kriittisiäkin huomioita sisältävä kirja on helppo kuitata vihervasemmistolaista agendaa ajavaksi ja todeta, että tutkija haluaa syyllistää kollektiivisesti koko SS-pataljoonaa yhtenäisenä roistojoukkona tai ruoskia nykypolven suomalaisia kehottaen meitä kaikkia kyyristymään henkisesti tuntien häpeää suomalaisuudestamme. Tällaista agendaa tai viestiä ei kirjani kuitenkaan sisällä.

Suomalaisen SS-pataljoonan historiaa halutaan joissain piireissä lukea ehdottoman mustavalkoisena, eikä SS-vapaaehtoistemme monimuotoisuutta kerta toisensa jälkeen korostava kirja sovi tähän kaavaan. Innokkaimmat kriitikkoni aloittivat palautteen antamisen kirjan ilmestymispäivänä jo ennen kirjakauppojen aukeamista vaivautumatta lukemaan kirjaani kunnolla. Edes kaikki akateemisen tason kriitikot eivät ole onnistuneet pitämään tunnekuohuaan kurissa vaan ovat sotkeneet faktat ja vuodattaneet sen jälkeen närkästyksensä julki.

Sotaveteraani-lehden 19.12.2018 ilmestyneessä numerossa Suomen historian ja sotahistorian emeritusprofessori Ohto Manninen puolustaa voimakkaasti perinteistä tulkintaa suomalaisista SS-miehistä. Mannisen maailmassa mikään ei ole muuttunut: Mauno Jokipii kirjoitti aiheesta lopullisen totuuden ja suomalaiset SS-miehet vain kauhistelivat muiden tekemiä sotarikoksia. Ohto Mannisen kirja-arvio vilisee kuitenkin virheitä. Arvion alussa kirjani sivumääräksi on virheellisesti ilmoitettu 300 sivua, vaikka se tosiasiallisesti on 473 sivua. Mannisen faktat ovat kauttaaltaan pahasti pielessä. Kirjassani julkituotu Olavi Karpalon kirje oli osoitettu sotilaspastori Ensio Pihkalalle eikä Kalervo Kurkialalle, kuten Manninen erheellisesti väittää. Minua itseäni Manninen kutsuu arviossa kertaalleen nimellä Sandström, ja K.N. Rantakari, jonka arkistoon Manninen kehottaa minua paneutumaan, on Mannisen mukaan K.A. Rantakari. Olen kyllä tutustunut kyseiseen arkistoon ja käyttänyt siihen kuuluvaa materiaalia toisessa yhteydessä, mutta olen tottunut viittaamaan Rantakariin oikeilla nimikirjaimilla.

Substanssipuolella Mannisen kritiikki jää köykäiseksi, koska hänen peräänkuuluttamansa hyödyntämätön materiaali jää suurimmalta osin tutkimustehtäväni ulkopuolelle. Venäläisten arkistojen potentiaali on toki tunnustettava, ja sieltä mahdollisesti saatava lisämateriaali on arvokas lisä tulevalle tutkimukselle. Jos Manninen olisi itse noudattanut auliisti jakamiaan ohjeita, olisi hän aikoinaan omassa tutkimusartikkelissaan joutunut tekemään samat löydöt SS-pataljoonaa koskevasta keskeisestä arkistomateriaalista kuin mitä itse olen tehnyt omassa tutkimuksessani. Mannisen agenda tuntuu kuitenkin olevan sama kuin Mauno Jokipiin, eli hänen missionsa on varjella SS-miesten mainetta ja pitää kiinni vanhentuneista tulkinnoista ja menneisyyden haamuista.

Silmiinpistävin perätön väite Mannisen arviossa on hänen harhainen käsityksensä siitä, että olisin luokitellut kaikki muut kuin sosialistit äärioikeistolaisiksi. Mannisen kannattaisi perehtyä kirjaani pintapuolista lukemista perusteellisemmin, niin hän huomaisi, etten luokittele kokoomuslaisia, maalaisliittolaisia, edistyspuoluelaisia tai RKP:n kannattajia fasisteiksi. En myöskään luokittele AKS:n tai suojeluskunnan jäseniä lähtökohtaisesti fasisteiksi vaan lasken heidät niin sanotun geneerisen oikeiston piiriin kuuluviksi. Mannisen tulkinta perustuu ilmeisesti joko kehnoon sisälukutaitoon tai silkkaan pahansuopuuteen. Professorin arvolle ei ole sopivaa levittää perättömiä väitteitä kirja-arviossa.

Eversti Sampo Ahto esittää Sotilasaikakauslehdessä (12/2018) ilmestyneessä kirja-arviossaan hyvin vähän faktoja mutta sitäkin enemmän tunnelatausta kirjaani vastaan. Ahto perustaa kritiikkinsä pitkälti luonnearvioihin. Professori Mauno Jokipiin ”vakaata suomalaista rehtiyttä” Ahto ihailee, kun taas minä olen Ahdon näkemyksen mukaan ”rakkikoira irvistelemässä metsän kuninkaalle”. Tieteellisiä kirjoja ei yleensä arvioida niiden kirjoittajien oletettujen luonteenpiirteiden tai muiden ominaisuuksien perusteella, vaan kirjojen sisällön ja argumentoinnin vakuuttavuuden tulisi olla ratkaisevassa asemassa. Ahto sortuu arviossaan henkilökohtaisuuksin menevään eläinvertaukseen. Itse en lähde tälle tielle, totean vain että SS-miesten omassa keskuudessa rakkikoiravertausta sovelsi järjestön kriitikoihin itse Obersturmbannführer Kalervo Kurkiala. Eversti Ahto on siis vertaisessaan seurassa. Suomalaisen historioitsijan työ voi kyllä toisinaan olla ”koiran hommaa” kun joutuu kohtaamaan Ahdon kritiikin kaltaista onnetonta pyristelyä ja pakonomaista kiinnipitämistä vanhentuneista käsityksistä.

Affektiin sortuva kritiikki menee täysin naurettavan puolelle kun Ahto hurskastelee niin SS-miesten kuin Stalinin hautojen äärellä. Ahdon maailmassa ilmeisesti kuolema ja erityisesti sankarihautaaminen jalostaa sotarikollisetkin. Natsiestetiikalla koristeltu hautausmaa on Ahdolle hartautta herättävä näky eikä sen käyttämistä propagandamonumenttina ole soveliasta pohtia. Minun syyttäminen vihan päästämisestä valloilleen kuvaillessani Uspenskajan SS-hautausmaata on todennäköisesti Ahdon tapa projisoida omia tunteitaan, joita hän selvästikään ei kykene hallitsemaan.

Ahto vihjaa, että kuulun tutkijajoukkoon, joka on ottanut tehtäväkseen ”oman maan menneisyyden kyseenalaistamisen”. Samalla Ahto kirjoittaa ironisesti suomalaisista SS-miehistä ”ajatusrikollisina”. Orwellin termin soveltaminen äärioikeistoon on tuttu temppu fasismiin (lapuanliike, IKL, kansallissosialismi jne.) hyväksyvästi suhtautuvissa piireissä. Ahdon näkemys tuntuu olevan, että fasistisen poliittisen kannan ilmoittaneita SS-miehiä ei saisi kutsua fasisteiksi ja että nämä miehet olivat pohjimmiltaan aatteineen ihan hyvällä asialla. Itselläni ei ole Ahdon kaltaista missiota tutkijana. Tehtäväni ei ole varjella kenenkään sankarimainetta tai puolustella kenenkään poliittisia kantoja, muttei myöskään tuomita ketään tai kyseenalaistaa menneisyyttämme siinä mielessä että kyseenalaistaisin historiasta kumpuavaa kansallista identiteettiämme. Menneisyydestä esitettyjen virheellisten tulkintojen kyseenalaistaminen on sen sijaan jokaisen historiantutkijan velvollisuus. Vanhoja ja vanhentuneita tulkintoja ei voi Ahdon tyyliin esittää suojelukohteiksi, joihin ei ole lupa kajota. Tämä sotii kaikkia historiatieteen periaatteita vastaan.

Sotilasaikakauslehden toimituksen huomautus Ahdon arvion yhteydessä kertoo kenties lehden tarpeesta uudistua: ”Saamme lehteemme arvioita myös muilta kuin Sampo Ahdolta. Toim. huom.” Ahto on julkisuudessa olleiden tietojen mukaan jo irtisanottu omituisen kirjoittelunsa vuoksi kadettikunnan jäsenlehden Kylkiraudan avustajakunnasta. Suosittelisin myös Sotilasaikakauslehdelle Ahdon aseman uudelleenarviointia.

Sekä Sampo Ahto että Ohto Manninen moittivat minua todisteiden puutteesta kirjoittaessani suomalaisten SS-miesten osallisuudesta sotarikoksiin. On totta, että todisteiden määrä ei ole suuri. Pikemminkin on ihme, että SS-miesten itsensä kokoamasta, moneen kertaan seulomasta ja osittain hävittämästä materiaalista on tutkijoiden käytettäväksi kulkeutunut edes muutama todiste suomalaisten SS-miesten osallisuudesta sotarikoksiin.  Piakkoin valmistuva valtiollinen selvitys tuo varmasti lisävaloa aihepiriin. Tämän jälkeen voimme palata keskusteluun niin Ahdon kuin Mannisen kanssa.

Kolmas sotilas- ja sotahistorian alan julkaisu, Suomen sotilas, yhtyy myös uusimmassa numerossaan (6/2018) perinteisen SS-historiatulkinnan puolusteluun. Lehden toimittaja Kari Kuusela harmittelee arviossaan fasisti-sanan käyttöä tutkimuksessani. Kuusela tuntuu lukevan tekstissäni kyseisen sanan huonosti määriteltynä ja halventavaksi tarkoitettuna. Kyseessä on kuitenkin vain ja ainoastaan analyyttinen termi, jonka määritelmää olen pohtinut Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 2017 julkaistussa artikkelissa Fasismi ja uskonto suomalaisten SS-pastorien ajattelussa ja toiminnassa. Tähän määritelmään viittaan myös Hakaristin ritareissa. Kuuselan käsityksen mukaan suomalaisten SS-miesten keskuudessa suosituin puolue IKL ei ollut fasistinen puolue sillä perusteella, että se oli edustettuna eduskunnassa. Samalla logiikalla Adolf Hitlerin puolue NSDAP ei olisi ollut fasistinen, koska sillä oli demokraattisesti valittuja edustajia Saksan valtiopäivillä ennen Hitlerin valtaannousua. Kuusela ei tunnu muistavan, että itse Mauno Jokipii luokitteli Panttipataljoona –teoksessaan IKL:n fasistiseksi. Voidaan siis sanoa, että Kuusela yrittää tässä kohtaa olla paavillisempi kuin paavi itse.

Kuusela paneutuu kirja-arviossa sotarikoksista epäillyn Kai Laurellin tapaukseen selvittäen Laurellin taivalta SS-miehenä varsin perusteellisesti. Olennaista Laurellin tapauksessa ei kuitenkaan välttämättä ole hänen asemansa SS:n hierarkiassa. On olemassa dokumentoituja tapauksia, joissa saksalaiset rivimiehet suorittivat teloituksia omaehtoisesti, eikä Laurellin sotilasarvo ole edes ollut lähtökohtaisesti este teloituskäskyn antamiselle. Teloituksen määräämiseen ei käytännössä tarvittu aina upseeria, vaan niitä tapahtui myös spontaanisti hierarkiassa alempana olevien aloitteesta. Laurellin tapausta on kuitenkin hyvä pohtia monipuolisesti ja Kuuselan esittämät argumentit on syytä huomioida.

Kari Kuusela sivuaa arviossaan myös SS-aiheiseen tutkimukseen liittyvää tunnelatausta. Kuuselan mukaan minun tekstini ei ole lähtöisin viileän tutkijan kynästä. Kuusela pitää kirja-arviossaan omat tunteensa paremmin kurissa kuin Sampo Ahto, mutta silti hän ei voi olla kertomatta että meinasi ”tympääntyneenä jättää tekstin lukemisen sikseen”. Loppujen lopuksi suomalaisia SS-miehiä koskevan historiankirjoituksen keskiössä näyttääkin monesti olevan tunne. Kiistely ja syyttely koskee sitä, kuka on täynnä vihaa, kuka ei pysy viileän objektiivisena ja kenellä on oikeus närkästyä. Sotahistorian harrastajille ja ammattilaisillekin aihe on vahvasti tunteisiin menevä, ja vanhat konkaritkin lankeavat tunteidensa vietäviksi. Näyttääkin siltä, että puhtoisen isänmaallisen SS-myytin ylläpitäminen ja SS:n ihannointi on suomalaiseen sotahistoriaharrastukseen sitkeästi pesiytynyt epäterve piirre, johon liittyy paljon omituista tunnelatausta. Myyttiin kajoaminen nostaa vahvan tunnereaktion. On oireellista, että tunnepitoisin ja samalla heikkotasoisin kritiikki Hakaristin ritareita kohtaan on esitetty sotilasalan ja sotahistorian julkaisuissa.

Kari Kuuselalla on ilmeisesti muitakin syitä seistä vakaasti suomalaisia SS-miehiä puolustavassa rintamassa. Julkisten yritystietojen mukaan Kuusela on Wiking-divisioona Oy-nimisen kustannusalan yrityksen yhteyshenkilö. SS-divisioona Wiking, jossa suomalaiset SS-miehet palvelivat, tunnetaan nykyään uudemman sotahistoriallisen tutkimuksen valossa sotarikoksiin syyllistyneenä divisioonana, ja voidaan perustellusti kysyä, miten divisioonan nimeä kantava yritys voi ylipäätään toimia Suomessa. Patentti- ja rekisterihallituksen yrityksen nimeämistä koskevien ohjeiden mukaan yrityksen nimi ei saa olla hyvän tavan tai yleisen järjestyksen vastainen, eikä nimi saa viitata lainvastaiseen toimintaan. Sotarikoksiin syyllistyneen divisioonan nimen käyttäminen suomalaisen osakeyhtiön nimenä ei voi mitenkään olla hyvän tavan mukaista. Toki yritystä perustettaessa ainakin Suomessa on ajateltu divisioonan olleen poikkeus SS-divisioonien joukossa, ja yritys on varmaankin tässä uskossa nimensä saanut. Kuuselan kannattaisi kuitenkin nykyisen tiedon valossa vakavasti pohtia Wikingin nimen alla tapahtuvaan yritystoimintaan osallistumista. Joka tapauksessa on selvää, että Kuuselalla on myös taloudellisia intressejä SS-aiheisen kirjoittelun taustalla. Wiking-divisioona Oy:n kannalta on mitä ilmeisimmin tärkeää, että sotahistoriaa lukeva yleisö saadaan tuuditettua vanhan ja turvallisen mutta edelleen hyvin myyvän historiakäsityksen lumoihin: suomalaiset puhtoiset SS-sankarit jatkavat marssiaan pönkittäen niin lukijoiden jähmettynyttä historiakäsitystä kuin Wiking-divisioona Oy:n tulosta.

On valitettavaa, että sotahistoriasta yritetään tehdä SS-harrastajien ja muutaman akateemisen tutkijankin voimin erillistä saareketta, jossa vallitsee ihan oma todellisuus: fasistit eivät ole fasisteja vaan neutraaleja isänmaanystäviä, SS-miehet ovat sitkeästi sankareita ja ympäröivästä maailmasta kantautuvat uudet tutkimustulokset eivät häiritse omaan fantasiaansa uppoutuneita ja asialle vihkiytyneitä miehiä, jotka ”tietävät” intuitiivisesti olevansa oikeassa.  Aika on kuitenkin ajanut Sampo Ahdon, Ohto Mannisen ja Kari Kuuselan ohi. SS:n viimeiset aseenkantajat Suomessa saavat väistyä ja sotahistoriakin voi pikku hiljaa antaa menneisyyden luurankojen paljastua kaapeistaan. Totuus vapauttaa, ja se vapauttaa myös yhteisen isänmaallisuutemme siihen väkisin liitetystä kyseenalaisesta painolastista.

Vuosijuhla ja vuosikirjan julkistus pe 18.1.2019

Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosijuhla ja vuosikirjan julkistus

Pyhän Henrikin päivän aattona pe 18.1.2019, kello 16.30–19.00

Tieteiden talo, Sali 404 (Kirkkokatu 6, Helsinki)

Vapaa pääsy.

Ohjelma

16.30 Kahvitarjoilu

17.00 Seuran puheenjohtaja avaa tilaisuuden. Gradupalkinnon, uuden kunniajäsenyyden ja vuosikirjan julkistus

17.30 Vuosijuhlaesitelmä – Prof. Simo Heininen: Ambomaan kutsu ja kirous. Miksi ensimmäiset lähetyssaarnaajat epäonnistuivat?
– Heinisen teos ”Suomalaisen lähetystyön kriisi: Martti Rautasen kirjeet Carl Hugo Hahnille 1888–1895” julkaistaan vuosijuhlan yhteydessä.

19.00 Illallinen ravintola Zinnkellerissä (omakustanteinen, 35 e).

Huomaathan:
– Halutessanne osallistua illalliselle, ilmoitattehan sihteerille osallistumisesta ennakkoon su 13.1. mennessä: info(at)skhs.fi. Kerrottehan ilmoittautumisen yhteydessä mahdolliset erikoisruokavalionne ja muut ruokarajoitteet.
– Jos haluatte noutaa oman vuosikirjanne vuosijuhlasta, ilmoitathan tästä seuran kustannusjohtajalle kustannus(at)skhs.fi su 13.1. mennessä, jotta osaamme varata juhlaan sopivan määrän vuosikirjoja.

Vuosikirja 2018 – Vapaaehtoisuus ja osallisuus / Frivillighet och delaktighet

”Joka köyhiä auttaa, ei puutetta koe, mutta katseensa kovettavaa kirotaan.” (Sananl. 28:27)

Kristilliseen perinteeseen on alusta lähtien kuulunut yhteisvastuun ja vapaaehtoisen osallistumisen ihanne. Toisen hyväksi toimimisen juuret löytyvät muun muassa Jeesuksen kehotuksesta tehdä toisille se, mitä toivoisi itselle tehtävän. Kristillisessä ihmiskuvassa korostuu jokaisen ihmisen kutsua toimia Jumalan käsinä maailmassa.

Tässä vuosikirjassa käsitellään vapaaehtoisuutta ja osallisuutta sekä toisaalta niiden kääntöpuolia: rajoitteita, velvoitteita ja pakkoa. Kirjassa pohditaan sitä, miten kirkkojen jäsenet ovat osallistuneet kirkon toimintaan ja kantaneet vastuuta sekä millä tavoin kristilliset yhteisöt ovat toimineet ympäröivässä yhteiskunnassa. Teos avaa näköaloja Suomen kirkkohistoriaan 1700-luvulta 1900-luvulle vapaaehtoisuuden sekä toisaalta osallisuutta rajoittavien tekijöiden ja velvoitteiden perspektiivistä, yksilötasolta kokonaisiin yhteisöihin.

Vuosikirjan 2018 tutkimusartikkelit:

Ella Viitaniemi: Yksi päätös, kaksi ratkaisua: Kangasalan ja Pirkkalan kivikirkkohankkeiden päätöksentekoprosessit 1750- ja 1760-luvuilla

Maare Paloheimo: Kauppiaat kahden kirkkokunnan kaupungissa: Helsinkiläisporvareiden kiista uuden luterilaisen kirkon palkka- ja ylläpitokustannuksista 1820-luvun lopussa

Jakob Dahlbacka: Den jungbergska kontroversen – Ett uttryck för pietismens mobiliserande kraft i 1850-talets Munsala?

Juha Koivulahti: Hengellinen vapaaehtoistoiminta Hyvinkään asemanseudulla 1858–1896

Matleena Sopanen: Maallikkosaarnaajan paikka – Suomen evankelisluterilaisen kirkon saarnaluvan saaneiden maallikoiden työala vuosina 1869–1923

Ilkka Huhta: Kun vapaus pakottaa – Pastori Ragnar Wegeliuksen lyhyt pappisura Suomen luterilaisessa kirkossa 1917–1924

Antti Luoma: Suomalainen Inkeri-herätys ja Kirkon Ulkomaanavun reagointi siihen 1988­–1992

CFP: CIHEC Annual General Meeting 11.–13.6.2019

CIHEC (Commission Internationale d’Histoire et d’Etudes du Christianisme, International Commission for Comparative Ecclesiastical History) järjestää 11.–13.6.2019 konferenssin Lyonissa, Ranskassa.

Konferenssiin toivotaan englannin- ja ranskankielisiä esitelmiä, yhteydenotot 31.12.2018 mennessä. Lisätietoja tämän linkin takaa ranskaksi ja englanniksi: http://www.cihec.org/conferences/

Suomen kirkkohistoriallinen seura on CIHECin jäsen.

Tiedekirjan Keskiaikamarkkinat 5.11.-25.11.

Kiinnostavatko keskiajan historia ja kirkkohistoria? Tiedekirjassa on marraskuun ajan meneillään Keskiaikamarkkinat, joihin myös SKHS osallistuu! Piipahda Snellmaninkadun liikkeessä tai nettikaupassa ja tutustu muun muassa tällaisiin kirjatarjouksiin:

https://www.tiedekirja.fi/me…/wysiwyg/Keskiaikamarkkinat.pdf

SKHS:n tarjoukset eivät aivan ehtineet yllä olevaan mainokseen, mutta alennushinnoin löytää seuraavia seuran julkaisuja:

SKHST 143 – Paulus Juusten, Catalogus et ordinaria succesio episcoporum Finlandensium (ed. Heininen)
SKHST 193 – Pitkäranta (toim.): Suomen kirkkojen latina
SKHST 202 – Toivanen: The Influence of Constantinnople on Middle Byzantine architecture (843-1204)
SKHST 206 – Eskelinen: Jacopo Bassano freskomaalarina
SKHST 221 – Salonen: Kirkollisen oikeudenkäytön päälähteillä

 

Tiedekirja myy kaikkia saatavilla olevia Suomen kirkkohistoriallisen seuran julkaisuja. Lisätiedot: https://www.tiedekirja.fi/

 

Syksyn 2018 Uuden tutkimuksen ilta

Marraskuu ma 5.11. klo 17.15 (Tieteiden talo, sali 505)
Ilmoittautumista pyydetään tarjoilujen vuoksi viimeistään ti 30.10. mennessä:
https://goo.gl/forms/IKvm1im0fbHFt3KY2

17.15 Petra Kuivala: Katolilaiset, kommunistit ja Castro: Kuuban vallankumouksen hiljaiset historiat
17.45 Annaleena Sevillano:
Englannin katolilaiset ja Espanjan sisällissota 1936-1939
18.15 Kahvi ja pientä suolaista
18.40 Mikko Ketola:
Katolinen kirkko Suomessa toisen maailmansodan jälkeen
19.10 Yhteinen loppukeskustelu ja yleisökysymyksiä
Ilta päättyy noin klo 19.45 mennessä.

* TM Petra Kuivala: Katolilaiset, kommunistit ja Castro: Kuuban vallankumouksen hiljaiset historiat
– Fidel Castron vallankumous on vuodesta 1959 alkaen ollut kuubalaista elämää hallitseva viitekehys, määritellen myös historian ja muistamisen raamit saarella. Katolinen kirkko ei ole kuulunut vallankumouksen viralliseen kertomukseen; katolilaiset ovat eläneet ja kertoneet historiaansa hiljaisuudessa. Nyt avautuneet arkistot piirtävät kuitenkin uudenlaisen kuvan kuubalaisesta kirkosta ja mahdollistavat tutkimuksen tekemisen hiljaisten historioiden ja nykyhetken risteyskohdassa – katolilaisten, kommunistien ja Castron edelleen kehystämässä todellisuudessa, kuubalaisen vallankumouksen muuttuvassa maisemassa.

*
TM Annaleena Sevillano: Englannin katolilaiset ja Espanjan sisällissota 1936-1939
Espanjan sisällissota sai erityisen paljon huomiota Englannin katolilaisten keskuudessa. Suurin osa Englannin katolilaisista kannatti Kansallismielistä armeijaa. Katolilaisten yleinen mielipide erosi esimerkiksi Anglikaanisen kirkon mielipiteestä. Englannin katolilaiset seurasivat sotatapahtumia aktiivisesti ja osallistuivat käytännön avustustoimintaan muun muassa keräämällä rahaa sota-alueelle lähetettäviin ambulansseihin ja hoitamalla Pohjois-Espanjasta Englantiin lähetettyjä tuhansia sotalapsia. Esitelmä nostaa esille seuraavia kysymyksiä; Millaisiin toimiin katolilaiset ryhtyivät ja miksi? Miten Englannin katolinen hierarkia reagoi? Miksi juuri Espanjan konflikti kiinnosti Englannin katolilaisia erityisen paljon?

* Dosentti Mikko Ketola: Katolinen kirkko Suomessa toisen maailmansodan jälkeen
– Katolinen kirkko Suomessa on pysynyt pienenä vähemmistökirkkona, vaikka sen jäsenmäärä onkin toisen maailmansodan jälkeen vähitellen moninkertaistunut. Esitelmässä tarkastellaan kirkon toimintaedellytysten muuttumista monesta näkökulmasta. Millainen on ollut jäsenkehitys, mistä maista papit ovat tulleet, mikä oli dominikaanien osuus kirkon kulttuurisen vaikutuksen vahvistamisessa, mitä muita kirkollisia sääntökuntia tai järjestöjä Suomessa on toiminut, miten kielikysymys on vaikuttanut ja miten katolinen uskonnonopetus on järjestetty.

CFP: Vuosikirja 2019

KIRJOITTAJAKUTSU

Tule kirjoittamaan Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjaan 2019!

Kutsumme tutkijoita kirjoittamaan vuosikirjaan tutkimusartikkeleita tunteista, aisteista ja kehollisesta kokemuksesta kristinuskon historiassa. Tunteilla, aistimisen tavoilla ja kehollisella kokemuksella on omat historiansa, joita ei voi ottaa annettuna. Muuttuvat teoriat, käytännöt ja normit muuttavat myös niitä ja toisaalta ne tulee ottaa vakavasti historiallisen muutoksen syinä. Historian toimijat ovat ajattelevia, tuntevia ja havainnoivia, kehollisia yksilöitä; vastakkainasettelut sisäisen ja ulkoisen, yksityisen ja julkisen, kulttuurin ja biologian välillä voidaan ylittää.

Tunteet ovat erottamaton osa kristinuskon historiaa jo sen teologisista peruskäsitteistä lähtien. Miten esimerkiksi sovittaa yhteen klassiset hyveet ja kristinusko; kuka kuuluu lähimmäisenrakkauden piiriin; miten sukkuloida keskenään jännitteisten tunneyhteisöjen välillä? Miten tunnenormit ja -käytännöt tai aistimisen tavat ovat muuttuneet historiassa? Tunteet rakentavat myös uskonnollisten yhteisöjen identiteettiä. Oikea tapa tuntea saattaa olla oikeaa oppia tärkeämpi sisäryhmän tunnusmerkki, oli kyse vaikkapa karismaattisesta liikkeestä, pietismistä tai anglokatolisuudesta. Normit koskevat paitsi yhteisön jäsenten välisiä suhteita, myös jumalasuhdetta tai esimerkiksi soveliaita eleitä jumalanpalveluksessa. Myös julkinen keskustelu uskonnoista ja uskonnollisista kysymyksistä on usein hyvin tunteellista ja heijastaa aikansa arvoja ja tunnelmia.

Kehollinen kokemus muokkaa sekä ajattelun että teologian tekemisen tapaa: esimerkiksi jatkuva nälkä vaikuttaa niin yhteiskuntarauhaan kuin kokemuksiin paastosta, eukaristiasta ja kymmenyksistä. Aistielämykset saavat erilaisia merkityksiä eri aikoina ja eri konteksteissa: millaisen merkityksen saavat vaikkapa kirkonkellot, hiljaisuus tai suitsukkeen tuoksu keskiaikaisessa luostarissa tai toisaalta modernin suurkaupungin ääni- ja hajumaailmassa? Entä mikä on lääketieteellisten tai sielunhoidollisten muutoksien yhteys kivun ja kuolemanpelon kokemuksiin? Aistielämykset voidaan valjastaa myös uskonnollisen tai liturgisen reformin tueksi – toisaalta uudistuksia voidaan torjua, jos ne eivät kosketa ihmisiä tunteiden ja aistien tasolla.

Lähetä abstrakti suunnittelemastasi artikkelista sähköpostitse (vuosikirja[at]skhs.fi)  22.10.2018 mennessä. Abstraktista tulee käydä ilmi artikkelin aihe ja mikä siinä olisi uutta: esimerkiksi lähdeaineisto, tutkimusmenetelmä tai näkökulma. Ehdotuksen lähettäneille ilmoitetaan marraskuun alkuun mennessä toimituksen tekemän esivalinnan tuloksesta. Valittujen artikkelikäsikirjoitusten tulee olla vuosikirjan toimituksessa 11.3.2019 mennessä, minkä jälkeen ne käyvät läpi referee-menettelyn. Tekstin voi laatia suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi.

Myös muita aiheita käsittelevät artikkelit ja kirjoitukset ovat tervetulleita. Vuosikirjassa julkaistaan lisäksi katsauksia, kirja-arvioita ja erilaisia kulttuuriarvioita.

Kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja on perinteikäs kirkkohistorian alan aikakausjulkaisu, joka on ilmestynyt vuodesta 1911 lähtien. Kirjan tutkimusartikkelit käyvät läpi TSV:n vertaisarviointitunnuksen vaatimusten mukaisen arvioinnin. Vuosittain ilmestyvä teos julkistetaan seuran vuosijuhlassa tammikuussa, Pyhän Henrikin päivänä.

Yhteystiedot:

vuosikirja[at]skhs.fi
Sini Mikkola, vastaava toimittaja, artikkelit
Olli Lampinen-Enqvist, katsaukset ja kirja-arviot

Lisää digitointeja saatavilla

Suomen kirkkohistoriallinen seura sai Suomen tiedekustantajien liitolta apurahan vanhojen, loppuunmyytyjen teosten digitoimiseen. Ensimmäiset digitoidut teokset julkaistiin alkukesästä ja loputkin teokset ovat nyt luettavissa täältä. Seura toivottaa hyviä ja oivaltavia lukuhetkiä julkaisujen parissa!

Jatka lukemista

Kirkon kipupisteet

Yrjö Tala. Kirkon kipupisteet – Siviiliavioliiton ja siviilirekisterin puute Suomessa 1905–1918. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 236. Helsinki, 2018. 334 sivua. ISBN 978-952-5031-90-4.

Mitä siviilirekisterin ja siviiliavioliiton puute merkitsivät 1900-luvun alussa vastavirtaan kulkeville eli niille, jotka jättivät lapsensa kastamatta eivätkä taipuneet papin vihittäviksi? Poikkeamisella perinteisestä käytännöstä oli seurauksensa. Kastamattomat lapset jäivät järjestyneen yhteiskunna ulkopuolelle ja ei-kirkolliset avioliitot katsottiin laittomiksi tai vähintään epätäydellisiksi. Uudet aatteet muuttivat kansalaisten mielipiteitä nopeammin kuin yhteiskuntaa. Keisarin Suomessa ei myöskään voitu toteuttaa uudistuksia nopeasti, eikä siihen löytynyt aina edes halua.

Teologian tohtori Yrjö Tala on selvittänyt laajan lähdeaineiston pohjalta sekä hallinnon kiemuroita että poikkeavia ihmiskohtaloita kamppailtaessa siviilirekisterin ja siviiliavioliiton puolesta. Erityistä mielenkiintoa herättää toisen sortokauden usein mainittu tapahtumattomuus. Se joutuu tutkimuksessa kokonaan uuteen valoon, sillä silloinkin elettiin täyttä elämää. Myös poliittisen kähminnän taidot osattiin Suomessa yhtä hyvin kuin Venäjällä. Ratkaisut kiistakysymyksiin saatiin suurten historiallisten tapahtumien vanavedessä.

Teoksen voi hankki Tiedekirjasta. Hinta 28 euroa.

Kirjan julkaisutilaisuus maanantaina 17.9.2018 klo 16.00 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tiedekuntasalissa (Vuorikatu 3, 5 krs). Tervetuloa!