Hakuilmoitus

Suomen kirkkohistoriallinen seura on yksi vanhimmista tieteellisistä seuroista ja ainoa kirkkohistoriaan keskittynyt tieteellinen seura Suomessa. Seuran toiminta kohdistuu tieteelliseen julkaisutyöhön ja kirkkohistorian uusimpia tutkimustuloksia esittelevään toimintaan. Seura julkaisee vuosittain 2-4 tieteellistä monografiaa sekä vuosikirjan. Seura on sekä Tieteellisten seurain valtuuskunnan että Suomen tiedekustantajien liiton jäsen. Lisätietoja seuran toiminnasta: www.skhs.fi

Seura hakee mukaan toimintaansa

KUSTANNUSJOHTAJAA
jonka tehtäviin kuuluvat muun muassa seuran kustannustoiminnasta vastaaminen ja sen kehittäminen. Kustannusjohtaja toimii seuran julkaisuneuvoston puheenjohtajana ja hän tekee tiivistä yhteistyötä seuran puheenjohtajan, sihteerin ja rahastonhoitajan, muiden tieteellisten seurojen sekä kustannusalan eri toimijoiden kanssa. Tehtävän hoitaminen edellyttää työskentelyä Helsingissä. Tehtävästä maksetaan vuosittain palkkio.

Edellytämme:
– Viestintä- ja vuorovaikutustaitoja sekä yhteistyökykyä
– Hyvää organisointikykyä ja kokemusta aikataulutetusta työstä
– Sitoutumista pitkäjänteiseen työskentelyyn ja seuran julkaisutoiminnan monipuoliseen kehittämiseen
– Kirkkohistoriallista yleissivistystä

Lisäksi toivomme hakijalta:
– Tiedekustantamisen kentän hyvää tuntemusta ja kokemusta kirjojen toimittamisesta

Vapaamuotoiset hakemukset (hakemus + ansioluettelo) pyydämme toimittamaan ke 28.3.2018 mennessä osoitteeseen info[at]skhs.fi.

Lisätietoja antaa seuran kustannusjohtaja Katri Antin (kustannus(at)skhs.fi).

Työ alkaa sovitusti huhti-toukokuun aikana.
Kustannusjohtajan toimeen hakeneista osa kutsutaan hakemusten perusteella haastatteluun, joka pidetään alkuillasta ma 9.4.2018. Tarvittaessa haastatteluun voidaan käyttää etäyhteyttä.

Henkilöstövaihdoksia Suomen kirkkohistoriallisessa seurassa

Seuran sihteerinä on tammikuussa aloittanut Olli Saukko, joka tuli tehtävään edellisen sihteerin jättäydyttyä pois muiden töiden vuoksi. Lähitulevaisuudessa on mahdollista päästä työskentelemään yhdessä Ollin kanssa, sillä seura hakee lähiviikkoina uutta kustannusjohtajaa vastaamaan seuran kustannustoiminnasta. Pysy kuulolla!

Olli valmistuu tänä keväänä 2018 teologian maisteriksi pääaineenaan yleinen kirkkohistoria. Laajassa tutkinnossaan hän on tehnyt sivuaineina museologian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen perusopinnot ja viettänyt vuoden vaihto-opiskelijana Durhamin yliopistossa Iso-Britanniassa.

Uudella sihteerillä on laajasti teologi-taustaa suvussaan, josta löytyvät muun muassa 1920-luvulla Kiinassa lähetystyössä toiminut Matti Koivisto sekä uskonnon oppikirjojen tekijä Riitta Sarsa. Suvusta löytyy linkki myös Suomen kirkkohistorialliseen seuraan, sillä Ollin isoisoisä Kustaa Sarsa on opintokirjansa mukaan opiskellut vuonna 1913 Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa kirkkohistoriaa professori Jaakko Gummeruksen ja dosentti Martti Ruuthin ohjauksessa, minkä lisäksi Gummerus oli Sarsan kaukainen sukulainen. Gummerus ja Ruuth olivat keskeisiä vaikuttajia Suomen kirkkohistoriallisessa seurassa 1920-luvulta alkaen. Tasan 100 vuotta myöhemmin, vuonna 2013, Olli opiskeli kirkkohistoriaa muun muassa Mikko Ketolan ja Juliette Dayn ohjauksessa, jotka ovat niin ikään vaikuttaneet omana aikanaan Suomen kirkkohistoriallisessa seurassa.

Kustaa Sarsan laudatur-työn aiheena vuonna 1913 oli ”Maamme oppikoululaitoksen erottaminen kirkosta”. Ollin pro gradu -työ oli aihepiiriltään varsin eri maailmasta, niin ajallisesti kuin alueellisestikin. Työ käsitteli nuorten amerikkalaisten juutalaisten juutalaisuutta 2000-luvun alussa. Tärkeimpiä tutkimuksellisia kiinnostuksen kohteita Ollille ovat Pohjois-Amerikan historia, juutalaisuuden historia sekä erilaiset 1900-luvun ja 2000-luvun teemat, joissa uskontojen historia länsimaissa linkittyy poliittiseen historiaan ja kulttuurihistoriaan. Olli tähtää valmistumisen jälkeen väitöskirjan tekoon.

Juha Seppo in memoriam. Muistosanat Suomen kirkkohistoriallisen seuran kevätkokouksessa 5.3.2018.

Simo Heininen

”Valtiolla on uskontoon, kirkkoihin ja muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin aina jonkinlainen suhde. Jo oman aikamme historiasta selviää, että suhde voi vaihdella äärimmäisestä yrmyilystä ja suoranaisesta vainosta leveään hymyyn ja letkeään yhteispeliin saakka. Vaihteluväliin sopii toki myös luottamukseen ja asialliseen kunnioitukseen perustuva keskinäinen asioiminen.” Näin Juha Seppo kirjoitti 2002. Hän oli valtion ja kirkon välisten suhteiden paras suomalainen asiantuntija, eikä hän ollut vain näkijä vaan myös tekijänä. Hän pyrki vaikuttamaan, että näitä suhteita leimaisi ”molemminpuolinen luottamus ja kunnioitus”.

Tämän ydinosaamisen pohjana oli toiminta vuosien 1972-1977 Kirkko ja valtio – komitean sihteerinä. Juha Sepolle kaavailtiin kahdeksankymmenluvulla kirkon keskushallinnossa sellaista virkaa, jonka tehtävänä olisi keskittyä kirkon ja valtion suhteiden hoitamiseen. Suunnitelma raukesi, ilmeisesti siksi, että eräät piispat katsoivat, että heidän omassa asiantuntemuksessaan oli kylliksi. Virkaa ei perustettu, mutta Juha Sepon arvioille ja analyyseille riitti kysyntää kirkossa, eduskunnassa ja Euroopan unionissa.

Hän oli näkijä ja tekijä myös toimiessaan uutta uskonnonvapauslakia valmistelevan komitean varapuheenjohtajana. Hän kirjoitti tuoreeltaan teoksen Uskonnonvapaus 2000-luvun Suomessa (2003). Se selvittää uuden lain sisällön, valmisteluvaiheet ja eduskuntakäsittelyn.

Juha Seppo sai tutkijankoulutuksensa kuusikymmenluvulla Mikko Juvan ja Kauko Pirisen yhteisessä lisensiaattiseminaarissa. Juva maalaili suuria näköaloja, jolloin Pirinen kohotti etusormensa ja sanoi: “Tuo sinun kyllä pitää todistaa.” Lähdekritiikistä ei saanut tinkiä. Molemmat professorit olivat aikansa johtavia suomalaisia historiantutkijoita – ja teologisen tiedekunnan harvoja tiedemiehiä Heidän vaikutuksensa voi nähdä myös Juhan teoksissa: ne on kirjoitettu selkeästi ja ymmärrettävästi ilman teoreettisia pohdiskeluja. Ne perustuvat huolellisesti kerättyyn ja analysoituun lähdeaineistoon, mutta suuret linjat eivät huku yksityiskohtiin.

Juha Seppo sai jo äidinkielenopettajaltaan tunnustusta hyvästä ja elävästä suomen kielen käytöstä, ja sama tunnustus on annettu myös hänen tutkimuksilleen, aiheesta riipumatta. On helpompaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä herännäisyyden nousukaudesta kuin kymmenestä vapaa-ajattelijoiden kansainvälisestä konferenssista, joissa jauhetaan samoja asioita. Juha Sepolta onnistui myös tämä.

Juha Seppo oli körttipapin poika ja körttikodin ylioppilas, ja körttiläisenä sopiva johtamaan hanketta, jonka tarkoitus oli laatia uusi herännäisyyden historia. Hankkeesta ei tullut mitään. Moderni herännäisyyden historia on yhä kirjoittamatta. Puutetta paikkaa Etelä-Pohjanmaan historian VI osa (1987), johon Seppo on kirjoittanut runsaat kolmesataa sivua 1800-luvun seurakuntaelämästä. Siinä herännäisyydellä on oma osansa, mutta liike ei ole pääroolissa, vaan asettuu osaksi koko kirkollista kenttää.

Juhaa kiinnostivat myös tutkimuksen valtauomasta poikkeavat näkökulmat. Hän piti arvossa esimerkiksi Jari Ehrnroothia, Juha Siltalaa ja Irma Sulkusta, jotka tutkijaprofiililtaan erottautuvat kollegoistaan. Juha kulki itsekin omia polkujaan. Väitöskirja nimeltä Uskovien yhteisö vai valtionkirkko. Se liittyy kirkko-valtio -problematiikkaan ja tutkii kirkosta eroamista uskonnonvapauslain tultua voimaan 1923. Näkökulma on kuitenkin uusi, sillä kohteena ovat seitsemän uskonnollista vähemmistöyhteisöä baptisteista Jehovan todistajiin ja heidän reaktionsa uskonnonvapauslakiin. Laaja johdantoluku on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa pätevä selvitys näiden liikkeiden alkuvaiheista Suomesta. Se vaati tutustumista yhteisöiden enemmän tai vähemmän avoimiin ja järjestettyihin arkistoihin. Osan Saalem-seurakunnan arkistosta tekijä sai kotilainaksi. Se – ynnä ainoa kappale pitkälle edistyneestä väitöskirjan käsikirjoituksesta – oli salkussa, joka katosi paikallisjunan joulunaluksen tungoksessa. Varas oli varmasti pettynyt saaliiseen, mutta paperit eivät tulleet takaisin luvatusta löytöpalkkiosta huolimatta. Väitöskirja kuitenkin valmistui. Sen erityinen ja harvinainen arvo on, että se ei tarkastele kehitystä kirkon vaan vähemmistöyhteisöjen näkökulmasta.

Suuren Simojoki-elämäkerran saatesanoissa tekijä toteaa, että ”historiantutkimuksen yksi keskeinen tavoite on pyrkiä tekemään oikeutta tutkimuskohteelle tämän omat lähtökohdat tunnistaen.” Tässä elämäkerrassa tutkimuskohteena oli poikkeuksellisen uskonnollinen ihminen.

Lähtökohdat olivat toiset teoksessa nimeltä Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliitto 1880-1905. Kansikuvaa koristaa Ranskan tunnuskuva, Gallian kukko, joka höyhentää mustaa korppia, katolisen kirkon vertauskuvaa. Teos käsittelee Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliiton voiman vuosia, jotka päättyivät sen suureen voittoon 1905, jolloin Ranskassa toteutui valtion ja kirkon ero.

Tällaista tutkimusta ei ollut tehty aikaisemmin eikä myöhemminkään. Se tarjoaa erään näkökulman Viktorian ajan loppuvuosien eurooppalaiseen mielenmaisemaan. Se kertoo myös, että liiton toiminnassa ei vältytty samantapaisilta ongelmilta ja ristiriidoilta, jotka ovat tuttuja ekumeenisen liikkeen historiasta. Vapaa-ajattelijoiden kirkonkritiikki ei eronnut paljonkaan siitä, mitä protestantit esittivät samaan aikaan katolista kirkkoa vastaan.

Tutkimus on kirjoitettu ulkopuolelta leirin, mutta Juha on ”pyrkinyt tekemään oikeutta tutkimuskohteelleen tämän omat lähtökohdat tunnistaen”. Johtava suomalainen vapaa-ajattelija Kari Saari kiitti arvostelussaan teosta asialliseksi ja kiihkottomaksi.

Kaksiosainen, 1300 sivun mittainen Martti Simojoen elämäkerta oli viedä tekijänsä hengen, mutta sen saattaminen loppuun piti hänet hengissä. Ensimmäisen osan esipuheessa Juha Seppo kertoo vajonneensa vyötäisiä myöten ”hyiseen jokeen”, ja kun kirja julkistettiin syksyllä 2013, hän istui pyörätuolissa. Toinen osa ilmestyi 2016. Se on omistettu kaikille omaishoitajille, ja saatesanoissaan Juha kirjoittaa: ”ilman läheisiäni tästä ei lopulta olisi tullut koskaan valmista.”

Seuramme kunniajäsen Juha Seppo kuoli kotonaan 29. tammikuuta 2018.

Vuosikirja 2017 – Sota ja pakolaisuus

Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 2017 / Finska kyrkohistoriska samfundets årsskrift 2017 (107).

Toim. Piia Latvala & Olli Lampinen-Enqvist. Helsinki: SKHS, 2018. 336 s.

ISBN 978-952-5031-88-1. ISSN 0356-0767. ISSN-L 0356-0767. Hinta 30 e.

Niin taotaan miekat auran teriksi ja keihäät vesureiksi?

Kristityt ovat historian saatossa paenneet sotaa ja vainoa mutta myös sotineet ja vainonneet. Kristityt ja kirkot ovat ottaneet vastaan pakolaisia ja toimineet välittäjinä erilaisissa kriiseissä mutta myös sulkeneet ovia ja yllyttäneet kansoja toisiaan vastaan.

Kristinusko on ollut historiansa aikana rauhan rakentaja, väkivallan oikeuttaja, yhteishengen perusta ja paljon muuta. Tässä vuosikirjassa perehdytään sodan ja pakolaisuuden teemoihin kristillisen kirkon historiassa. Aiheet kulkevat Ambomaan lähettien kohtaamasta hereroiden kansanmurhasta suomalaisiin SS-pappeihin ja Suomen kirkon sota-ajan suunnitelmista ja siirtoseurakunnista Serbian ortodoksisen kirkon toimiin Kosovon sodassa. Katsauksissa käsitellään myös Suomen ja Yhdysvaltojen pakolaispoliitiikka ja -keskustelua.

Vuosikirja julkistettiin Helsingissä 19. tammikuuta 2018, pyhän Henrikin päivänä.

Vertaisarvioidut artikkelit:

Essi Huuhka: ”Kamalaa kuuluu Hereromaalta” – Suomalaisten Ambomaan-lähetystyöntekijöiden suhtautuminen hereroiden kansanmurhaan 1904–1905

André Swanström: Fasismi ja uskonto suomalaisten SS-pastorien ajattelussa ja toiminnassa

Teuvo Laitila: Serbian ortodoksinen kirkko, Kosovo ja sota 1998–1999

Timo Kapanen: ”Madjaarien sankarillinen kansa” – Unkarin hätä vuonna 1956 Kotimaa-lehdessä

Jaakko Ripatti: Vuoden 1939 suunnitelmia sota-ajan toiminnan järjestämiseksi kirkossa

Matti P. Pulkkinen: Oliko Elias Hänninen kommunisti vai radikaalipietisti?

Kim Groop: The Diet of Västerås in Swedish Church Historiography – Some Remarks

Katsaukset:

Esko M. Laine: In memoriam: Pentti Laasonen 1928–2016 – Suurien salaisuuksien äärellä

Hannu Mustakallio: In memoriam: Esko Koskenvesa 1938–2017 – Porvoon hiippakunnan tutkija ja Kirkkohistoriallisen seuran sihteeri

Matti Välimäki: Suomi ja pakolaiset – Ensimmäinen vuosisata 1917–2017

Markku Ruotsila: Pakolaisuus, maahanmuutto ja Yhdysvaltain kirkot

Seppo Häkkinen: Selostuksia eräiden siirtoseurakuntien kohtaloista ja sotatapahtumista 1939–1949

Ville Jalovaara: Jatkosodan presidentti Risto Ryti ja uskonto

Niklas Antonsson & Tove Höglund: NORDVECK samlades i pietismens högkvarter

Saara Murto: Ekumenian nykytilasta – Kirchliche Zeitgeschichte -lehden konferenssi Helsingissä 26.–28.10.2016

Vuosikirjan voit ostaa Tiedekirjasta.

SKHS:n gradupalkinto 2017

Gradupalkintouutisia!

Seura vietti perjantaina 19.1. vuosijuhlaa, jossa muun muassa julkistettiin uusi vuosikirja, kuultiin André Swanströmin vuosijuhlaesitelmä sekä jaettiin seuran gradupalkinto lukuvuoden 2016–2017 parhaasta kirkkohistorian alan pro gradu -työstä. Palkinto on 500 euron apuraha.

Tämän vuoden gradupalkinto myönnettiin TM Sari Timoselle (Helsingin yliopisto) hänen tutkielmastaan otsikolla ”Martin Lutherin ja Philipp Melanchthonin kirjeenvaihto Kustaa Vaasan kanssa 1539–1551”. Onnittelut Sarille!

Tutkielmaan on mahdollista tutustua tarkemmin Helsingin yliopiston E-thesis -palvelussa: helda.helsinki.fi/handle/10138/177323

Kevään 2018 ohjelma

Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosijuhla ja vuosikirjan julkistus

Pyhän Henrikin päivänä pe 19.1.2018, kello 16.30–19.00

Tieteiden talo, Sali 505 (Kirkkokatu 6, Helsinki)

Vapaa pääsy, ei ennakkoilmoittautumista

Ohjelma

16.30 Kahvitarjoilu

17.00 Seuran puheenjohtaja avaa tilaisuuden, gradupalkinnon sekä Sota ja pakolaisuus -teemaisen vuosikirjan julkistus

17.30 Vuosijuhlaesitelmä: Suomalaiset sotilaspastorit SS-joukoissa, dosentti André Swanström

 

19.00 Illallinen ravintola Zinnkellerissä (omakustanteinen, 35 e (sis. yhtenäinen alkuruoka, 3 pääruokavaihtoehtoa, ja yhtenäinen jälkiruoka ottaen huomioon erikoisruokavaliot), ilmoittautuminen ennakkoon sihteerille su 14.1. mennessä info[@]skhs.fi. Kerrottehan ilmoittautumisen yhteydessä mahdolliset erikoisruokavalionne ja muut ruokarajoitteet.

 

Kevätkokous ja Uuden tutkimuksen ilta ma 5.3. klo 16.30 (Tieteiden talo, sali 312)

klo 16.30 Kevätkokous

klo 17.15 TT Suvi-Päivi Koski: Merkittävä kirjalöytö Saksasta – meneekö varhainen virsikirja- ja katekismushistoriamme uusiksi?

Lisäesitelmät mahdollisia.

 

Rahvaan kirjallistuminen ja maailmankuvan avartuminen – Kirjastojen merkityksestä ja synnystä Suomessa

Tarja-Liisa Luukkanen

Rahvaan kirjallistuminen ja maailmankuvan avartuminen – Kirjastojen merkityksestä ja synnystä Suomessa

Joulukuun 2017 alussa antamassaan haastattelussa arkkipiispa Kari Mäkinen kehotti kristittyjä perehtymään tieteeseen. Mäkisen mukaan tieteen ja uskonnon välillä ei ole ristiriitaa. Tieteellinen tieto ei ole ristiriidassa uskonnon kanssa, vaan tutkii todellisuutta omista lähtökohdistaan, eikä tieteen väheksymiseen ole arkkipiispan mukaan näinä aikoina syytä. Aina ei Suomessa ole ajateltu näin, varsinkaan kirkon ja sen johdon piirissä.

Yksi uskonnollinen linjavalinta suhteessa uudenaikaiseen tieteelliseen tutkimukseen tapahtui 1850-luvulta alkaen, kun suomalaisen luterilaisuuden piirissä alkoi käänne uskonnolliseen konservatismiin. Raamattuteologiaksi kutsutusta beckiläisyydestä, uskonnollisesta fundamentalistisesta suuntauksesta, kehittyi vuosisadan lopulle tultaessa Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan johtava ja ainoa koulukunta. Teologisen koulutuksen kautta se levitti vaikutustaan luterilaiseen papistoon, ja vaikutusvaltaisia beckiläisiä nousi piispoina luterilaisen kirkon johtoon. Suomalaisen yhteiskunnan nopeasti modernisoituessa uudenaikaistumisen ilmauksista – kuten perinteistä sääty-yhteiskuntaa muuttaneista uudistuksista tai uudesta tieteellisestä tutkimuksesta – tuli uskonnollisesti ”vääränlaisia”.

 

Antero Warelius luonnontieteellisen tiedon levittäjänä

Muutoksen syvyyttä, 1800-luvun loppupuolen eroa 1800-luvun alkupuolen valistushenkiseen uskonnolliseen opetukseen, kuvaa esimerkinomaisesti konservatiiviseen käänteeseen kuulumattoman pastori Antero Wareliuksen (1821–1904) kirjallinen työ 1840- ja 1850-luvuilla. FM-opinnoissaan luonnontieteisiin perehtynyt Warelius oli suomen kielen kehittäjä, opettaja, kirjailija, sittemmin Loimaan kirkkoherra ja pappissäädyn valtiopäivämies. Luonnontarkastelussaan hän oli moderni ja luonnonilmiöiden kuvauksessaan aikansa järkiperäistä tietoa edustanut ja levittänyt pastori.

Wareliuksen Enon opetukset luonnon asioista (1845, osa I) alkaa helppolukuisilla ja helposti ymmärrettävillä keskusteluilla. Kirjan edetessä teoksen sisältö muuttuu vaativammaksi, pitkiksi kappaleiksi luonnon eri ilmiöistä. Teoksen keskustelijoina ovat 10-vuotias Jusu ja hänen enonsa.

1800-luvulla ilmestyi suomeksi sekä käännöskirjoja että kotimaista kirjallisuutta, jotka valistuksen hengessä, joko teksteissään tai esipuheissaan, kävivät kamppailua suomalaisten taikauskoisuutta ja kouluttamattoman rahvaan maagisen maailmankuvaan kuuluneita uskomuksia vastaan. Wareliuksen Enon opetukset olivat yksi näistä teoksista. Hänen 24-vuotiaana julkaisemansa Enon opetukset I, jonka kakkososa ilmestyi 1856, selittivät taikuudet ja rahvaanuskomukset turhiksi.

Pastori Warelius oli Enon opetukset -teoksillaan merkittävä asioiden ja ilmiöiden rationaalisen tarkastelutavan edistäjä Suomessa. Enon opetukset -kirjojen levikki oli huomattavasti suurempi kuin teosten painosmäärät antavat ymmärtää.

Tämä koskee muutakin suomeksi 1800-luvulla saatavissa ollutta kirjallisuutta. Teosten levikkiä laajensi suomalainen kirjastoherätys ja siitä syntynyt paikalliskirjastojen verkosto. Vuonna 1874 Suomessa oli pelkästään kunnankirjastoja jo 390 kappaletta. Karstulan kirjaston historiasta esimerkiksi tiedämme, että vielä vuosina 1883–1894 Wareliuksen teoksen ykkösosaa lainattiin nelisenkymmentä kertaa.

Warelius ymmärsi, että taikausko ja maagiset rahvaanuskomukset opittiin lapsena, yhteisöön kasvettaessa. Wareliuksen teos oli suunnattu juuri lapsille kuin rokotuksena tätä tradition siirtymistä vastaan. Enon ja Jusun keskustelu alkoi 10-vuotiaan Jusun pimeänpelosta. Eno kertoi, ettei aaveita eikä menninkäisiä ollut olemassa. Moni kuitenkin uskoi niihin, kun oli ”pahoista lapsuudessa kuultuista jaarituksista” pelästynyt.

Eno kertoi Jusulle itse menneensä pimeällä moniin pahoihin paikkoihin kuten hautausmaalle ja huomanneensa, ettei mitään aaveiden kaltaista pelättävää ollut olemassa. Jusu-poika jatkoi keskustelua kysymällä, oliko sitten olemassa pahoja henkiä, jotka mainitaan Raamatussa. On perkele joukkoineen, eno vastasi lisäten, ettei ruumiillinen ihminen näitä koskaan näe. Perkeleellä ei ollut ruumista. Hän ei voinut siten puhua, kun suutakaan ei ollut, eikä perkele voinut ylipäätään tehdä ihmiselle mitään pahaa. Jusu kuitenkin ihmetteli, miksi aaveista, tontuista ja ”muista sellaisista” sitten puhutaan paljon, jos niitä ei ole olemassa. Moni väitti jopa nähneensä niitä.

Eno selitti tämän johtuvan siitä, että muutamat ihmiset vain valehtelivat saadakseen itselleen kunniaa siitä, mitä muut eivät näe. Toiset taas näkivät näkyjä juovuspäissään, toiset taas saattoivat hourailla ollessaan sairaina. Oli myös ”konnankurisia” ihmisiä, jotka halusivat vain pelotella muita. Eno selitti Jusulle, että pimeässä mielikuvitus näkee mitä sattuu. Kun käy tarkistamassa, mitä luulee nähneensä, näkeekin vain jonkin luonnollisen kappaleen kuten vaikkapa männyn.

Enon opetuksia luonnon asioista opetti julkaisuaikansa käsityksiä ”maailmanrakennuksesta” eli painovoimasta, maapallon pyörimisestä ja maan akselista. Se selitti auringon paisteen vähäisyyden maailman navoilla ja maan liikkumisen kiertoradalla. Teos opetti myös muista taivaankappaleista, Linnunradasta ja muista ”linnunratakunnista”, auringon koosta ja siitä, että planeettojen valo oli auringon valoa. Warelius kertoi aurinkokunnan planeetoista Merkurius, Venus, Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus, Westa, Juuno ja Pallas sekä pyrstötähdistä, niistä tehdyistä havainnoista ja Halleyn komeetasta. Hän myös kertoi, kuinka avaruutta tutkittiin isoilla kurkistimilla eli kaukoputkilla.

Lapsille suunnatussa teoksessa kerrottiin planeetoista tavalla, joka luultavasti herätti hämmästystä teoksen lukijoiden keskuudessa.

Heidän pintansat wuoriset ja kukkulaiset kuten Maankin. Kyllä kaiketi niissä asuu ihmisiäkin elikkä muita järjellisiä olennoita – – oppineet arvelevat pyrstötähdelläkin elävän järjellisiä olentoja.

Planeetoilla saattoi asua pastori Wareliuksen mukaan järjellisiä olentoja siksi, että luultavasti Jumalan viisaus ei ollut laittanut planeettojakaan tyhjän pantiksi kiertämään aurinkoa, kun Jumala oli Maahankin asettanut ihmisiä sen viljelijöiksi ja varjelijoiksi.

Enon opetukset antoi luonnon ilmiöille (mukaan lukien virvatulet, noidannuolet, tähdenlennot, ukkonen ja salamat) rationaaliset, luonnolliset selitykset. Viljo-Kustaa Kuuliala on huomauttanut jo 1947, että pastori Warelius esitti vuoden 1845 kirjassaan luonnontieteellisiä käsityksiä, joita rahvas ei ollut kuullut aiemmin ainakaan pappien opetuksesta. Kuuliala piti epätodennäköisenä, että koulujakäymätön rahvas olisi myöskään muuta kautta tuntenut luonnontieteellisiä selityksiä Wareliuksen kuvaamille luonnonilmiöille.

Warelius ei laskenut maailman ikää luomisesta tai vedenpaisumuksesta. Hänen maailmanselityksessään ennen ihmistä maapallolla oli ollut nisäkkäitä, ”mammallisia eläimiä”, ja ennen niitä ”alhaisempia sikisiä olentoja”. Maa oli hänen mukaansa kehittynyt kauan ennen elollisten olentojen ilmaantumista.

Teokseen kuului tuttujen luonnonilmiöiden ja veden kiertokulun selittämisen lisäksi laajahko luku tulivuorista, jotka ilmeisesti kiehtoivat Wareliusta. Hänen mukaansa tulivuorten purkaukset syntyivät tulikiven, raudan ja veden reagoidessa keskenään. Hän opetti lukijoitaan myös Vesuviuksen purkauksesta vuonna 79, hautautuneiden kaupunkien löytymisestä ja Herculaneumin kaivauksista.

Pastori Wareliuksen kirjasta saatiin lukea ilmiöstä nimeltä lieke. Warelius oli hyvin kiinnostunut liekkeestä eli sähköstä, hän mainitsee sen usein, ja siitä on Enon opetuksissa oma erillinen lukunsa. ”Lieke aine” oli Wareliuksen mukaan muodostunut positiivisista oleista ja negatiivisista epäistä. Hän toivoi sähkön tulevan hyötykäyttöön ”meidänkin rakkaassa isänmaassamme ymmärryksen valon levitessä”. Sitä merkitystä, joka sähköllä tulisi olemaan, tämä valistunut pastori ei luonnollisesti varhaisessa kirjassaan osannut ennakoida. Hän arveli sähköstä olevan hyötyä sairaiden hoidossa.

 

Kirjastojen verkosta ja sen tarjoamasta kirjallisuudesta

Wareliuksen kirjat ovat yksi esimerkki kirjallisuudesta, jota 1800-luvulla maassamme syntynyt. Kunkin paikkakunnan vapaaehtoisten sivistysaktivistien perustama kirjastoverkko levitti rahvaan ulottuville. Kirjastojen tarjonta vaihteli paikkakunnittain ja kirjastotyypistä riippuen. Joka tapauksessa kirjastot tarjosivat lainattavaksi, ilmaiseksi tai pientä maksua vastaan, monenlaisia lehtiä ja kirjoja. Tämä rikkoi kirjan omistamisen ja sen lukemisen välisen siteen Suomessa. Jos henkilöllä oli hyvä lukutaito tai halu sen hankkimiseen, paikallisista kirjastoista saattoi lainata satamäärin teoksia. Kirjallisuus tarjosi tietoja ja hartauslukemista, mutta antoi rahvaalle myös mahdollisuuden viihdelukemiseen ja pakoon arjesta eksoottisten seikkailuiden, satujen ja mielikuvitustarinoiden maailmaan.

Leo Schadewitzin (myöh. Harmaja) keräämien, vuonna 1903 julkaistujen tietojen mukaan Suomen maaseudulla oli vuosisadan vaihteessa 1 794 kirjastoa. Kirjastojen tarkkaa lukumäärää on vaikea arvioida; oli kunnankirjastoja, koulukirjastoja, opettajienkirjastoja sekä erilaisten yhdistysten kuten työväenyhdistysten ja nuorisoseurojen perustamia kirjastoja. Alkuinnostuksen jälkeen yksittäisen kirjaston toiminta saattoi taantua tai peräti loppua ja sitten taas uusien kirjastoaktiivien voimin viritä uudestaan.

Kirjastojen tarjonnassa näyttää olleen vaihteleva kokoelma uskonnollista kirjallisuutta, koti- ja ulkomaisia romaaneja, lakioppaita ja lääkärikirjoja, yleistä ja kotimaista historiaa käsitteleviä teoksia, raittiuskasvatuskirjoja, maanviljelysoppaita, runoja, lehtiä, laulukirjoja, Kansanvalistusseuran kalentereita, eri alojen kuten matematiikan ja fysiikan oppikirjoja, ulkomaita kuvanneita matkakertomuksia ja luonnonilmiöiden selityksiä.

Karstulan kirjaston säilyneistä lainaustiedoista näemme, että kunnassa, jossa voimakkaasti vaikutti evankelinen herätysliike, vuosien 1883–1894 suosituinta luettavaa oli uskonnollinen kirjallisuus ja kaikkein lainatuinta materiaalia olivat Martti Lutherin teokset tai niistä toimitetut kokoelmat. Kirjaston tarjonta synnytti myös paikallisia ryhmiä, suurempia ja pienempiä, jotka hankkivat tietoja lakitekstien sisällöistä, historiasta, Muhammedin elämästä tai lukivat Kalevalan tai Shakespearen Macbethin.

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna on eri tavoin muistettu ja nostettu esille suomalaisia ns. kansallisaarteita, itsenäisyyden ajan kirjoja, henkilöitä ja ilmiöitä. Suomalaisen yhteiskunnan perusteet kuitenkin rakentuivat ja rakennettiin monin tavoin jo autonomian aikana. Suomalaisten kirjastojen verkko on yksi suomalaisen kulttuurin aarteista. Se on itsenäisyyden aikaa vanhempaa perua. Kirjastoilla on ollut merkittävä rooli kirjallisuuden levittäjinä rahvaan pariin, modernin lukutaitoisuuden edistäjinä sekä suomalaisten maailmankuvan avartajina aikana ennen yleistä oppivelvollisuutta.

 

Kirjoittaja on teologisen aate- ja oppihistorian sekä kirkkohistorian dosentti, joka on tutkinut muun muassa kirjastojen historiaa Suomessa. Kirjoitus perustuu dos. Luukkasen tutkimukseen Mitä maalaiskansa luki? Kirjasto, kirjat ja kirjoja lukeva yhteisö Karstulassa 1861–1918. Historiallinen Arkisto 143. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2016, 616 s.

Joulukuun Uuden tutkimuksen ilta ma 4.12.

Joulukuun Uuden tutkimuksen illassa ma 4.12.2017 klo 17.00 kuulemme kolme kirjahistoriallisia teemoja sivuavaa esitelmää. Aiemmasta tiedosta poiketen UTI pidetään Tieteiden talon salissa 405 (Kirkkokatu 6, Helsinki).

FT, Jesse Keskiaho: Reunamerkinnät Augustinus-käsikirjoituksissa 400–900

Augustinus on läntisen kirkon keskeisimpiä kirkkoisiä. Hänen teoksiaan luettiin ahkerasti, ja tästä on jäänyt jälkiä myös teosten käsikirjoitusten marginaaleihin. Esitelmässään Jesse Keskiaho esittelee millaisia reunamerkintöjä muutamiin Augustinuksen teoksiin tehtiin niiden leviämisen ensimmäisenä viitenä satana vuotena, ja mitä ne voivat kertoa siitä, miten näitä teoksia luettiin.

TT, Tarja-Liisa Luukkanen: Suomalainen kirjastoherätys ja kirjat rahvaan maailmankuvan muuttajina

”Kirjastot owat waraittomain auttajat, kun kirjasto on joka kylässä ei tarwitse köyhänkään kaiwata siwistyksen ja opin alkeita – – jos siis rakastaa siwistyksen ja opin juurtumista Suomen kansassa, hänen täytyy myös kutsua ilmi siwistyksen ja opetuksen wälikappaleita, joiden seassa kirjastot owat parhaimpia ja waikuttawampia.” Sanomia Turusta 1856.

1800-luvun kirjastoherätys loi Suomeen kirjastojen verkoston. Samalla, kun suomenkielinen julkaisutoiminta laajeni, kirjastot toivat kirjat ja lehdet sekä kirjallisen kulttuurin että koulutuksen marginaalissa ja maagisen maailmankuvan vaikutuspiirissä eläneen maalaisrahvaan ulottuville. Vuonna 1874 pelkästään kunnankirjastoja oli 390, joista suomenkielisiä oli 337.

Rahvaan todellinen lukutaito oli heikko, ja kirjastot tukivat lukutaitoisuuden kehittymistä. Jos paikkakunnalla oli kirjasto, köyhäkin, jos hän oli lukutaitoinen tai opetteli lukutaitoiseksi, saattoi lukea satamäärin kirjallisuutta ilmaiseksi tai pientä lainausmaksua vastaan. Lainattavissa ollut kirjastojen tarjonta levitti tietoja ja taitoja, tarjosi viihdettä ja uskonnollista kirjallisuutta. Esitelmässään Tarja-Liisa Luukkanen tarkastelee suomalaisten 1800-luvun kirjastojen roolia rahvaan maailmankuvan muuttajina, rationaalisen maailmankuvan levittäjinä. Esitelmä perustuu tutkimukseen Mitä maalaiskansa luki? Kirjasto, kirjat ja kirjoja lukeva yhteisö Karstulassa 18611918 (2016).

FT, Sophia Alix Capdeville: Saamen kirjahistoria Suomessa: sen juuret ja kehitys 1820–1920

Saamen kirjahistorian tutkimuksessaan Sophia Alix Capdeville on pyrkinyt osoittamaan, miten muutamat henkilöt onnistuivat edistämään saamenkielellä julkaistun kirjallisuuden määrän kasvua joidenkin henkilöiden vastustuksesta huolimatta. Ensin hän esittelee sellaisten suomalaisten pappien osuutta, joiden ansiosta saamenkielisen kirjallisuuden määrä lisääntyi. Toiseksi hän tuo esiin saamelaisten omaa osuutta ja työtä kyseisten teosten aikaansaamisessa. Lisäksi hän valottaa myös sitä, mitä mieltä saamelaiset olivat painettujen teosten käytöstä. Näin hän osoittaa saamelaisten aktiivista roolia teosten julkaisemisessa, sillä ilman heidän panostaan saamennoksia ei olisi ilmestynyt.

Esitelmä perustuu Capdevillen ranskankieliseen väitöskirjaan L’histoire du livre saami en Finlande: ses racines et son développement de 1820 á 1920 (2017), joka on luettavissa täällä: https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/52938. Teos sisältää suomenkielisen lyhennelmän.

 

Vapaa pääsy. Ei ennakkoilmoittautumista. Tervetuloa!

Aiemmin ilmoitettu TT, Suvi-Päivi Kosken Merkittävä kirjalöytö Saksasta – meneekö varhainen virsikirja- ja katekismushistoriamme uusiksi? -esitelmä siirtyy pidettäväksi myöhemmin ilmoitettavana ajankohtana.