Historia

Perustaminen

Ajatus erityisen kirkkohistoriallisen seuran perustamisesta syntyi 1880-luvun jälkipuoliskolla papiston keskuudessa, joka halusi nousta puolustamaan arvostelun kohteeksi joutunutta luterilaista kirkkoa. Ohjelma kirkollisten uudistusten toimeenpanemiseksi hahmottui niin sanotuissa yleisissä yksityisissä pappeinkokouksissa, jotka on erotettava papiston virallisista synodaalikokouksista. Taustalla oli sekä vapaamielisyyden että vapaakirkollisuuden esittämä kritiikki luterilaista valtiokirkkoa vastaan.

Lappeenrannan pappeinkokouksessa elokuussa 1887 Mikkelin lyseon uskonnonlehtori Jaakko Päivärinta esitti pohdittavaksi kysymyksen Teologisen kirjallisuuden seuran ja Kirkkohistoriallisen seuran perustamisesta. Edellisen tuli ”ottaa haltuunsa” kirkollisten kirjojen painattaminen; jälkimmäisen tehtävänä taas oli ”pitää huolta kirkkohistoriallisten lähdetten keräilemisestä kaikissa maamme osissa”. Kahden teologisen seuran syntysanojen lausuja oli aikoinaan ollut perustamassa Kansanvalistusseuraa ja toiminut sen sihteerinäkin.

Hankkeen valmistelu eteni Tampereella 1888 pidetyn pappeinkokouksen kautta Kuopioon, minne Suomen papisto kokoontui seuraavana kesänä. Asiasta käytiin laaja keskustelu, josta ei puuttunut vastustavia ja epäileviä mielipiteitä. Päivärinnan tarmokas esiintyminen johti osaltaan siihen, että kokouksen osanottajat päättivät perustaa ehdotetut kaksi seuraa. Teologisen kirjallisuuden seuran sijaintipaikaksi tuli Kuopio, Kirkkohistoriallisen seuran taas Helsinki. Seuran perustamisvuotena voidaan siis pitää myös vuotta 1889.

Kysymys oli kirkollisten uudistuspyrkimysten ohella fennomaanisen (suomalaiskansallisen) ohjelman toteuttamisesta kirkon piirissä. Teologisen kirjallisuusseuran tehtävä liittyi ”kansaisen kirkon” ylläpitämiseen, niin kuin muuan pappi totesi. Kirkkohistoriallisen seuran tarpeellisuutta sama osanottaja perusteli sillä, ettei tarvinnut olla ”tieteellinen teoloogi” voidakseen koota lähteitä, kunhan vain oli ”kansaisesti mielistynyt ja tieteen harrastukseen herännyt”. ”Sillä jos kansa ja kirkko ei pidä historiataan kunniassa, ei sen juuret pysy terveinä.”

Kaksoishankkeen jatkovalmistelun Kuopion pappeinkokous uskoi kolmimiehiselle toimikunnalle, johon kuuluivat Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Herman Råbergh, Kuopion lyseon rehtori Johannes Schwartzberg ja lehtori Päivärinta. He jättivät molempien seurojen sääntöehdotuksen senaatille, joka vahvisti säännöt kesäkuun 30. päivänä 1891. Kirkkohistoriallisen seuran osalta ne olivat professori Råberghin käsialaa. Seuran tarkoituksena oli ”koota ja julaista Suomen kirkon historiaa koskevia tietoja sekä yleensä koettaa saada Suomen kirkon elämätä ja oloja entisinä ja nykyisinä aikoina likemmin tunnetuiksi” (1 §). Sen ”toimikunnan” (johtokunnan) tehtävänä taas oli ”keräillä Suomen kirkkohistoriaa koskevia tietoja, tarkastaa, järjestää ja julaista ne, hoitaa seuran varoja, kutsua jäseniä sekä vuosikokoukselle ehdoittaa seuran kunniajäseniä ja muutoin voimia myöten koettaa edistää seuran tarkoitusta” ( § 4).

Seurat järjestäytyivät virallisesti Mikkelin yksityisen pappeinkokouksen yhteydessä elokuussa 1891. Kirkkohistoriallisen seuran ensimmäiseen johtokuntaan eli ”toimikuntaan” valittiin seitsemän jäsentä. Puheenjohtajana toimi professori Råbergh ja sihteerinä pastori Ad. Neovius. Muut jäsenet olivat Helsingin lääninvankilan saarnaaja pastori Elis Bergroth, käytännöllisen teologian professori O. I. Colliander, Uudenkaupungin kirkkoherra rovasti J. A. Cederberg, Jyväskylän seminaarin johtaja, teol. kand. professori K. G. Leinberg ja Hämeenlinnan lyseon uskonnonlehtori J. S. Pajula. Papiston ohella Kirkkohistoriallisen seuran johtomiehet edustivat teologista tiedekuntaa ja koululaitosta.

Toiminta käynnistyi verkkaisesti. Johtokunta piti ensimmäisen kokouksensa vasta 29.5. 1892. Kahtena seuraavanakin vuonna se kokoontui vain kerran.

Ensimmäinen julkaisu ilmestyi 1895. Se käsitti Råberghin kirjoituksen Finska Kyrkohistoriska Samfundet och dess arbetsfält (osapainoksessa suomenkielinen versio Suomen Kirkkohistoriallinen Seura ja sen työ-ala)seuran säännöt sekä luettelon johtokunnan jäsenistä ja asiamiehistä. Samaan niteeseen sisältyi Leinbergin julkaisema Det odelade finska biskopsstiftets herdaminne. 197-sivuinen teos aloitti Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran Toimitusten sarjan (ruotsiksi vielä Finska Kyrkohistoriska Sällskapets Handlingar).

Råberghin kirjoitus ilmestyi myös pastori Elis Bergrothin toimittamassa papiston äänenkannattajassa Vartijassa otsikolla Suomen Kirkkohistoriallinen Seura ja sen työala. Vuonna 1898 seura alkoi julkaista sarjaa Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran Pöytäkirjat liitteineen – Finska Kyrkohistoriska Samfundets Protokoll och meddelanden.

Seura sai pysyvät muodot kokouskäytäntöönsä, kun se toukokuussa 1895 tehdyn päätöksen mukaan pyrki pitämään kuukausikokouksia lukukausien aikana kunkin kuukauden ensimmäisenä maanantaina (Johtok. ptk. 2.5. 1895 § 4). Seura vietti ensimmäistä vuosijuhlaansa 19.1. 1898, pyhän Henrikin päivänä. Molemmat perinteet ovat jatkuneet meidän päiviimme saakka.

Kirkkohistoriallinen seura, jonka perustamisen ja säännöt senaatti oli virallisesti vahvistanut, merkittiin yhdistysrekisteriin 10.1. 1922 (rekisterinumero 7400).

 

Seuran puheenjohtajat (esimiehet)

1892–1920       professori, sittemmin piispa Herman Råbergh
1920–1933       professori, sittemmin piispa Jaakko Gummerus
1933–1957       professori Martti Ruuth
1958–1961       professori Aarno Maliniemi
1962–1968       professori Kauko Pirinen
1969–1984       professori Martti Parvio
1985–1987       professori Pentti Laasonen
1988–1990       professori Eino Murtorinne
1991–1999        professori Simo Heininen
2000–2006     dosentti Kyllikki Tiensuu
2007–2013      dosentti Mikko Ketola
2014                  professori Tuija Laine
2015–                dosentti Andrè Swanström (nykyinen pj)

Seuran varapuheenjohtajat

1908–1919     professori E. G. Palmén
1920                professori Jaakko Gummerus (Herman Råberghin kuoleman jälkeen puheenjohtajaksi 19.4. 1920)
1920–1927     professori Kustavi Grotenfelt
1928–1933     filosofian tohtori, sittemmin valtionarkeologi Juhani Rinne (varapuheenjohtajanvaihdos puheenjohtaja Gummeruksen kuoleman jälkeen 4.12. 1933)
1933–1957      dosentti, sittemmin professori Aarno Maliniemi
1958–1966      professori Erkki Kansanaho (loka-marraskuussa 1960 ja helmi-huhtikuussa 1961 sijaisena dos. Martti Ruutu)
1967–1968      professori Mikko Juva
1969–1984      professori Kauko Pirinen
1985                 professori Erkki Kuujo
1986–1987      professori Eino Murtorinne
1988–1990      professori Simo Heininen
1991–1995       apulaisprofessori Esko Koskenvesa
1996–2006      professori Markku Heikkilä
2007–2013      dosentti Markus Hiekkanen
2014                  dosentti André Swanström
2015–2016      PhD. Juliette Day (nykyinen varapj)
2016–               apulaisprofessori Visa Immonen

Jäsenmäärä

Ensimmäisten sääntöjen mukaan (§ 2) seuran jäsen oli jokainen Suomen kansalainen, joka maksoi jäsenmaksuna kertakaikkiaan 40 markkaa tai vuosittain 5 markkaa. Jäsenet jakautuivat siten käytännössä vakinaisiin jäseniin ja vuosijäseniin, vaikka tätä erottelua ei ensimmäisissä säännöissä vielä tehty. Lisäksi seura saattoi kutsua kunniajäseniä. Johtokunnan eli ”toimikunnan” tehtäviin kuului kutsua jäseniä ja ehdottaa vuosikokoukselle kunniajäseniä. Näin seuran jäsenyys oli luonteeltaan alkuvaiheessa ns. kutsujäsenyyttä. Ensimmäisessä kokouksessaan johtokunta päätti painattaa erityisiä listoja, joita oli lähetettävä jäsenyydestä kiinnostuneille. Vähän myöhemmin johtokunta asetti jokaiseen rovastikuntaan seuran asiamiehiä huolehtimaan mm. jäsenhankinnasta. (Johtok. ptk. 29.5. 1892 § 4 ja 14.2. 1894 § 5). Ensimmäisessä julkaisussa (SKHS toim. I. Porvoo 1895, 15–16) on luettelo näistä asiamiehistä (yhteensä 45 pappia silloisissa Turun, Porvoon ja Kuopion hiippakunnissa kaukaisinta eli Lapin rovastikuntaa myöten). Jäsenlistojen lähettämisen taloudellisesta tuloksesta ensimmäisessä vuosikertomuksessa (19.1. 1898) todettiin vain, että tällä tavoin oli ”jotakin saatu”. Pöytäkirjoihin ei ollut muuta kirjattavaa.

Vasta huhtikuussa 1904 pidetyn johtokunnan pöytäkirja (18.4. 1904 § 8) kertoo olennaisen seuran jäseneksi ottamisen kaksivaiheisesta prosessista: ”Uusiksi jäseniksi ilmoitettiin seuraavat henkilöt, joille aikaisemmin oli kutsumus lähetetty ja joilta nyttemmin oli suostumus saapunut.” Esimerkiksi arkkipiispa Gustaf Johansson kutsuttiin seuran jäseneksi huhtikuussa 1903, minkä jälkeen hänet seuraavassa marraskuussa ”ilmoitettiin” seuran jäseneksi.

Seuran toinen sihteeri oli vähitellen saanut sen jäsenasiat järjestykseen. Tuloksena oli painettujen pöytäkirjojen kolmannessa niteessä (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran Pöytäkirjat liitteineen III, 1902–1903, Porvoo 1904) julkaistu aakkosellinen luettelo, joka käsitti seuran silloiset jäsenet ammatteineen ja kotipaikkoineen. Vakinaisia jäseniä oli 49 ja vuosijäseniä 317; yhteensä seuralla oli vuoden 1904 alussa 366 jäsentä, niin kuin myös edellisen vuoden toimintakertomuksessa todettiin. Luettelosta on vielä helposti analysoitavissa, kuinka suuri osa jäsenistä oli pappeja sekä miten he alueellisesti jakautuivat; mukana on mm. inkeriläisiä pappeja. Toisen kerran tiedot seuran jäsenistä julkaistiin tilanteessa 1.6. 1910 (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran Pöytäkirjat liitteineen IX, 1908–1909, Helsinki 1910, 330-332).

Jaakko Gummeruksen sihteerikauden lopussa (1919) seuran jäsenmäärä oli kohonnut 775:een. Sihteerinvaihdoksen jälkeen jäsenasiat jäivät kuitenkin johtokunnan kokouksissa ja vuosikertomuksissa melko lailla syrjään. Vuosilta 1920–1947 ei ole esitettävissä mitään tietoja seuran jäsenten kokonaismääristä! Vuodesta 1922 lähtien toimintakertomuksissa saatettiin ilmoittaa kuolleiden tai uusien jäsenten määrä. Vuoden 1929 osalta toimintakertomuksessa todettiin, että seura oli pannut toimeen ”järjestelmällisen tiedustelun” jäsenten hankkimiseksi, minkä tuloksena oli ollut peräti 181 uuden jäsenen hyväksyminen. Pöytäkirjoihin on tosin kirjattu vain kolme nimeä. Ehkä edellinen tieto koski niitä, jotka johtokunta oli kutsunut jäseniksi, jälkimmäinen taas niitä, jotka olivat kutsun perusteella ilmoittautuneet jäseniksi. Tosin tämä erottelu menettää vähitellen merkityksensä, ”karkaa käsistä”.

Uusien jäsenten lukumäärän ilmoittaminen jäi 1930-luvun ja 1940-luvun ensimmäisen puoliskon toimintakertomuksissa entistä harvinaisemmaksi; Ilmari Salomies ei sihteerikaudellaan kiinnittänyt asiaan juuri mitään huomiota. Jäljempänä olevaan luetteloon tietoja on koottu johtokunnan pöytäkirjoista.

Vuonna 1936 hyväksyttyjen sääntöjen mukaan seuralla oli paitsi vuosijäseniä myös lahjoittajajäseniä ja pysyviä (ennen: vakinaisia) jäseniä. Ensimmäinen lahjoittajajäsen oli kauppaneuvos Osk. Huttunen Helsingistä, joka hyväksyttiin jäseneksi toukokuussa 1941 (Johtok. ptk. 5.5. 1941). Hän jäikin ilmeisesti ainoaksi lahjoittajajäseneksi, vaikka toive saada lahjoittajajäseniä oli käynnistänyt koko sääntöuudistuksen.

Vasta Aaro Siljamäen sihteerikaudesta lähtien seuralla oli esittää joitakin jäsenmäärätietoja, mutta tällöinkin vain vuosilta 1948 (jolloin uusien jäsenten määräksi ilmoitettiin peräti 210, missä nousua lähes 50 %), 1949 ja 1954. Kauko Pirisen sihteerikaudesta lähtien tilastot ovat taas olemassa, vaikkakin erottelu vuosi- ja pysyviin jäseniin puuttuu. Martti Parvion laatimissa toimintakertomuksissa on uusien jäsenten, vaikkakaan ei koko jäsenistön, osalta toteutettu mainittu erottelu.

Eino Murtorinne päätti vuoden 1969 toimintakertomuksen toteamalla, että seuran jäsenluettelo oli kertomusvuoden aikana ”täydellisesti uudistettu”. ”Uusi jäsenluettelo tarjoaa entistä paremmat mahdollisuudet tarkkailla mm. jäsenmaksujen suoritusta.” Seuraavasta vuodesta lähtien jäsenet voitiin vuosikertomuksissa – ensimmäistä kertaa 52 vuoteen! – erotella pysyviin ja vuosijäseniin. Pysyvien jäsenten sijasta ruvettiin käytännössä puhumaan ainaisjäsenistä, vaikka vielä uusimmissakin säännöissä virallisena terminä on ”pysyvä jäsen”.

Sen jälkeen kun jäsenmäärää oli ruvettu uudestaan laskemaan, luvut kasvoivat lähes säännöllisesti vuosi vuodelta. Huippunsa (1429) tilastot saavuttivat 1984, Esko Koskenvesan sihteerikauden viimeisenä vuonna. Aloittaessaan tämän jälkeen oman kautensa Markku Heikkilä kirjasi erittäin merkittävän ”tilastotappion”; hän ilmoitti vuoden 1985 jäsenmääräksi 955 (-474 jäsentä!).

Vuosittaisissa jäsentilastoissa on annettu aiempaa yksityiskohtaisempia tietoja, mistä olkoon esimerkkinä kertomus vuodelta 1997. Tällöin seuran 905 jäsenestä vuosijäseniä oli 747, joista yhteisöjä oli 43 – joukossa yhdeksän seurakuntaa ja 21 kirjastoa.

*      *      *     *     *     *

Katso myös SKHS:n entisen sihteerin Hannu Mustakallion viimeinen versio artikkelistaan Suomen kirkkohistoriallisen seuran perustaminen ja alkuvaiheet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on sittemmin toimittanut ja julkaissut sen valtionarkistonhoitaja Jussi Nuortevalle omistetussa juhlakirjassa Kleion pauloissa (toim. John Strömberg, Porvoo 2014).