Simo Heininen
”Valtiolla on uskontoon, kirkkoihin ja muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin aina jonkinlainen suhde. Jo oman aikamme historiasta selviää, että suhde voi vaihdella äärimmäisestä yrmyilystä ja suoranaisesta vainosta leveään hymyyn ja letkeään yhteispeliin saakka. Vaihteluväliin sopii toki myös luottamukseen ja asialliseen kunnioitukseen perustuva keskinäinen asioiminen.” Näin Juha Seppo kirjoitti 2002. Hän oli valtion ja kirkon välisten suhteiden paras suomalainen asiantuntija, eikä hän ollut vain näkijä vaan myös tekijänä. Hän pyrki vaikuttamaan, että näitä suhteita leimaisi ”molemminpuolinen luottamus ja kunnioitus”.
Tämän ydinosaamisen pohjana oli toiminta vuosien 1972-1977 Kirkko ja valtio – komitean sihteerinä. Juha Sepolle kaavailtiin kahdeksankymmenluvulla kirkon keskushallinnossa sellaista virkaa, jonka tehtävänä olisi keskittyä kirkon ja valtion suhteiden hoitamiseen. Suunnitelma raukesi, ilmeisesti siksi, että eräät piispat katsoivat, että heidän omassa asiantuntemuksessaan oli kylliksi. Virkaa ei perustettu, mutta Juha Sepon arvioille ja analyyseille riitti kysyntää kirkossa, eduskunnassa ja Euroopan unionissa.
Hän oli näkijä ja tekijä myös toimiessaan uutta uskonnonvapauslakia valmistelevan komitean varapuheenjohtajana. Hän kirjoitti tuoreeltaan teoksen Uskonnonvapaus 2000-luvun Suomessa (2003). Se selvittää uuden lain sisällön, valmisteluvaiheet ja eduskuntakäsittelyn.
Juha Seppo sai tutkijankoulutuksensa kuusikymmenluvulla Mikko Juvan ja Kauko Pirisen yhteisessä lisensiaattiseminaarissa. Juva maalaili suuria näköaloja, jolloin Pirinen kohotti etusormensa ja sanoi: “Tuo sinun kyllä pitää todistaa.” Lähdekritiikistä ei saanut tinkiä. Molemmat professorit olivat aikansa johtavia suomalaisia historiantutkijoita – ja teologisen tiedekunnan harvoja tiedemiehiä Heidän vaikutuksensa voi nähdä myös Juhan teoksissa: ne on kirjoitettu selkeästi ja ymmärrettävästi ilman teoreettisia pohdiskeluja. Ne perustuvat huolellisesti kerättyyn ja analysoituun lähdeaineistoon, mutta suuret linjat eivät huku yksityiskohtiin.
Juha Seppo sai jo äidinkielenopettajaltaan tunnustusta hyvästä ja elävästä suomen kielen käytöstä, ja sama tunnustus on annettu myös hänen tutkimuksilleen, aiheesta riipumatta. On helpompaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä herännäisyyden nousukaudesta kuin kymmenestä vapaa-ajattelijoiden kansainvälisestä konferenssista, joissa jauhetaan samoja asioita. Juha Sepolta onnistui myös tämä.
Juha Seppo oli körttipapin poika ja körttikodin ylioppilas, ja körttiläisenä sopiva johtamaan hanketta, jonka tarkoitus oli laatia uusi herännäisyyden historia. Hankkeesta ei tullut mitään. Moderni herännäisyyden historia on yhä kirjoittamatta. Puutetta paikkaa Etelä-Pohjanmaan historian VI osa (1987), johon Seppo on kirjoittanut runsaat kolmesataa sivua 1800-luvun seurakuntaelämästä. Siinä herännäisyydellä on oma osansa, mutta liike ei ole pääroolissa, vaan asettuu osaksi koko kirkollista kenttää.
Juhaa kiinnostivat myös tutkimuksen valtauomasta poikkeavat näkökulmat. Hän piti arvossa esimerkiksi Jari Ehrnroothia, Juha Siltalaa ja Irma Sulkusta, jotka tutkijaprofiililtaan erottautuvat kollegoistaan. Juha kulki itsekin omia polkujaan. Väitöskirja nimeltä Uskovien yhteisö vai valtionkirkko. Se liittyy kirkko-valtio -problematiikkaan ja tutkii kirkosta eroamista uskonnonvapauslain tultua voimaan 1923. Näkökulma on kuitenkin uusi, sillä kohteena ovat seitsemän uskonnollista vähemmistöyhteisöä baptisteista Jehovan todistajiin ja heidän reaktionsa uskonnonvapauslakiin. Laaja johdantoluku on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa pätevä selvitys näiden liikkeiden alkuvaiheista Suomesta. Se vaati tutustumista yhteisöiden enemmän tai vähemmän avoimiin ja järjestettyihin arkistoihin. Osan Saalem-seurakunnan arkistosta tekijä sai kotilainaksi. Se – ynnä ainoa kappale pitkälle edistyneestä väitöskirjan käsikirjoituksesta – oli salkussa, joka katosi paikallisjunan joulunaluksen tungoksessa. Varas oli varmasti pettynyt saaliiseen, mutta paperit eivät tulleet takaisin luvatusta löytöpalkkiosta huolimatta. Väitöskirja kuitenkin valmistui. Sen erityinen ja harvinainen arvo on, että se ei tarkastele kehitystä kirkon vaan vähemmistöyhteisöjen näkökulmasta.
Suuren Simojoki-elämäkerran saatesanoissa tekijä toteaa, että ”historiantutkimuksen yksi keskeinen tavoite on pyrkiä tekemään oikeutta tutkimuskohteelle tämän omat lähtökohdat tunnistaen.” Tässä elämäkerrassa tutkimuskohteena oli poikkeuksellisen uskonnollinen ihminen.
Lähtökohdat olivat toiset teoksessa nimeltä Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliitto 1880-1905. Kansikuvaa koristaa Ranskan tunnuskuva, Gallian kukko, joka höyhentää mustaa korppia, katolisen kirkon vertauskuvaa. Teos käsittelee Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliiton voiman vuosia, jotka päättyivät sen suureen voittoon 1905, jolloin Ranskassa toteutui valtion ja kirkon ero.
Tällaista tutkimusta ei ollut tehty aikaisemmin eikä myöhemminkään. Se tarjoaa erään näkökulman Viktorian ajan loppuvuosien eurooppalaiseen mielenmaisemaan. Se kertoo myös, että liiton toiminnassa ei vältytty samantapaisilta ongelmilta ja ristiriidoilta, jotka ovat tuttuja ekumeenisen liikkeen historiasta. Vapaa-ajattelijoiden kirkonkritiikki ei eronnut paljonkaan siitä, mitä protestantit esittivät samaan aikaan katolista kirkkoa vastaan.
Tutkimus on kirjoitettu ulkopuolelta leirin, mutta Juha on ”pyrkinyt tekemään oikeutta tutkimuskohteelleen tämän omat lähtökohdat tunnistaen”. Johtava suomalainen vapaa-ajattelija Kari Saari kiitti arvostelussaan teosta asialliseksi ja kiihkottomaksi.
Kaksiosainen, 1300 sivun mittainen Martti Simojoen elämäkerta oli viedä tekijänsä hengen, mutta sen saattaminen loppuun piti hänet hengissä. Ensimmäisen osan esipuheessa Juha Seppo kertoo vajonneensa vyötäisiä myöten ”hyiseen jokeen”, ja kun kirja julkistettiin syksyllä 2013, hän istui pyörätuolissa. Toinen osa ilmestyi 2016. Se on omistettu kaikille omaishoitajille, ja saatesanoissaan Juha kirjoittaa: ”ilman läheisiäni tästä ei lopulta olisi tullut koskaan valmista.”
Seuramme kunniajäsen Juha Seppo kuoli kotonaan 29. tammikuuta 2018.