Milla Bergström

Rooma on monien lempikaupunki, eikä syyttä. Ikuinen kaupunki pursuaa historiaa ja taidetta, eloisia aukioita ja vilkkaita katuja, antiikin raunioita ja toinen toistaan upeampia kirkkoja. Lukuisat nähtävyydet ja valtaisat turistimassat voivat kuitenkin uuvuttaa myös Roomaan rakastuneen, ja silloin on hyvä hetki vetäytyä rauhallisille kujille.

Sellainen on esimerkiksi Via di Monserrato, jonka päässä kohtaavat birgittalaissisarten Casa di Santa Brigida ja ranskalaisten Palazzo Farnese. Via di Monserrato ei eroa merkittävästi Rooman muista kapeista kaduista, mutta sen varrella on pieni helmi: nykytaidetta esittelevä galleria Maja Arte Contemporanea.

Maja Arte Contemporanea. Kuva: Milla Bergström (CC BY)

Maja Arte Contemporanea ei ollut minulle ennestään tuttu, kun kesäkuussa astuin sen ovesta sisään. Tiesin kuitenkin sen, että taidegalleriassa oli parhaillaan (1.6.–15.7.2023) esillä näyttely Une Comédie Romaine, jonka markkinointikuvaksi oli valittu hilpeä maalaus katolisesta papista.

Maja Arte Contemporaneassa minut toivotti tervetulleeksi ystävällinen henkilö, jonka otaksuin olevan gallerian työntekijä. Mainitsin sivumennen, että olin vastikään nähnyt arvostelun Une Comédie Romainesta, mihin hän vastasi hymyillen: “Aivan, tämä näyttely on koko kaupungin puheenaihe.”

Näyttely Une Comédie Romaine. Kuva: Milla Bergström (CC BY)

Tarkastelin ensin tilaa ja näyttelyä kokonaisuutena. Valkoiseen galleriahuoneeseen oli ripustettu kolmekymmentä pientä ja keskikokoista öljyvärimaalausta. Suoraviivaisissa töissä loistivat kirkkaat värit tai pelkistetyt musta ja valkoinen. Kaikissa teoksissa toistuivat Rooman kaarevat tai kulmikkaat muodot, jotka toimivat abstraktina taustana maalauksissa liikkuville hahmoille.

Kun olin valmis aloittamaan näyttelykierrokseni, gallerian työntekijä liittyi seuraani. Hän kertoi ilmeisen innostuneesti yksityiskohtaisia tarinoita jok’ikisestä maalauksesta ja niissä esiintyvistä henkilöistä. Pidin suorastaan hämmästyttävänä hänen syvällistä tietämystään kustakin työstä, kunnes hän yhtäkkiä huudahti: “En voi salata tätä enää – vaikka yritin! Taiteilija olen minä itse!”

Gilbert Halaby. Kuva: Giulia Haraidon (© Giulia Haraidon ja Maja Arte Contemporanea. Kuva julkaistu em. luvalla.)

Taitelija Gilbert Halaby syntyi (1979) sisällissodan repimässä Libanonissa ja varttui kauniissa kylässä Libanonvuorilla. Nuoruudessaan hän suoritti arkeologian yliopisto-opintoja Beirutissa, mutta arkeologia hänestä ei tullut. 2000-luvun alussa Halaby muutti Roomaan, missä hän alkoi suunnitella käsin tehtyjä koruja ja käsilaukkuja ja sittemmin myös muun muassa naistenvaatteita ja silkkihuiveja.

Taidemaalarina Gilbert Halaby debytoi synnyinmaassaan maaliskuussa 2023, kun hänen ensimmäinen soolonäyttelynsä Domus Berytus oli esillä Beit Beirutissa. Une Comédie Romaine on itseoppineen taiteilijan ensimmäinen näyttely Italiassa.

Une Comédie Romainea voinee pitää Halabyn rakkaudenosoituksena Roomalle ja sen kadunkulkijoille. Hän on valinnut päähenkilöt maalauksiinsa kävellessään kaupungin historiallisessa keskustassa ja tarkkaillessaan ohi kulkevia ihmisiä Via di Monserratolla sijaitsevasta ateljeestaan. Taiteilijan työskentelymetodina on videokuvata puhelimellaan mielenkiintoisia persoonia ja valikoida videoista pysäytyskuvia eli “hetkiä, jotka varastan todellisuudesta”. Lopuksi hän siirtää omat tulkintansa noista hetkistä kankaalle.

Halabyn Roomassa kulkevat esimerkiksi italialaiset taiteilijat Enzo Cucchi (Enzo, 2022) ja Margareth Dorigatti (A piedi nudi. Margareth e Kate, 2022), 98-vuotias pianisti, jonka avoimesta ikkunasta soljuvan soiton kaikki tunnistavat (Ce la farò, 2022) ja kulkuri, joka on vuosikausia polkenut Via di Monserratolla pyöränsä perään sidotut kattilat kolisten (Il saggio a Monserrato, 2023).

Gilbert Halaby / Soraya, 2023. Kuva: Milla Bergström (CC BY)

Via di Monserratolla pyöräilee myös Afganistanin prinsessa Soraya, jonka isoisä kuningas Amanullah Khan joutui aikoinaan lähtemään maanpakoon (Soraya, 2023). Prinsessa on syntynyt ja elänyt koko elämänsä Italiassa, ja vielä tänäkin päivänä hän on afgaaninaisten oikeuksien aktiivinen puolestapuhuja. Koin surulliseksi hänen tarinansa, mutta Halaby kiisti tulkintani: “Prinsessa Soraya ei murehdi kohtaloaan eikä sääli itseään. Hän on kerrassaan hurmaava persoona!”

Kuten näyttelyn nimestäkin voi päätellä, Halaby tarkastelee ja tulkitsee huumorin pilke silmäkulmassaan kotikaupunkinsa moninaisia ihmisiä. Häntä tuntuvat kiehtovan varsinkin katoliset papit ja nunnat. Hän on ikuistanut teoksiinsa esimerkiksi kaksi todella pitkää yhdysvaltalaista pappia (Visitors, 2022) sekä seitsemän nunnaa, joista tosin vain neljä mahtui maalaukseen, koska taitelijalle oli tärkeää kuvittaa oikealla tavalla sisarten kävely tauluun sisälle ja ulos (Fabula Praetexta, 2023).

Gilbert Halaby / Visitors, 2023. Kuva: Milla Bergström (CC BY)

Gilbert Halaby / Fabula Praetexta, 2023. Kuva: Milla Bergström (CC BY)

“Hän on isä Ryan Browne”, Halaby valisti minua osoittaessaan pyöräilevää pappia (Our Father Browne, 2023). Samalla hän kaivoi taskustaan puhelimensa ja näytti minulle hidastetun videon(*) ruudun poikki polkevasta hahmosta. Video ja papin nimi muistuttivat kovasti televisiosarjaa Isä Brown ja hänen laumansa, mutta yhtäläisyydet olivat kuulemma puhdasta sattumaa; Halaby oli kyllä kuullut sarjasta muttei ollut nähnyt sitä.

Gilbert Halaby / Our Father Browne. Kuva: Milla Bergström (CC BY)

Halabyn ”kirkollisista” maalauksista suosikkejani olivat Entr’acte (2023) ja Frame Me! (2023). Ensimmäisessä eteenpäin ponnistelee napolilainen nunna, joka aina perjantaisin saapuu Roomaan perässä vedettävine laukkuineen ja sunnuntaisin hän palaa takaisin Napoliin.

Gilbert Halaby / Entr’acte, 2023. Kuva: Milla Bergström (CC BY)

Toisessa suosikissani tukeva pappi kiiruhtaa jonnekin helma heiluen. Halaby tiesi kertoa, että kyseinen pappi rakastaa antiikkia: hän kiertelee antiikkiliikkeissä tehdäkseen löytöjä ja kulkee Via di Monserratolla milloin patsas, milloin antiikkikehys kainalossaan.

Gilbert Halaby / Frame Me! 2022. Kuva: Milla Bergström (CC BY)

Viehättävä teos oli myös Madre Elisa e Suor Samuela davanti a Maja (2022) kumarassa kulkevine birgittalaissisarineen. Pohdin ääneen, että birgittalaissisaret saattaisivat pitää Une Comédie Romainesta. Ja kuinka ollakaan, he olivat osallistuneet näyttelyn avajaisiin! Avajaispäivän valokuvista(*) näkee, että sisarilla oli ollut hauskaa.

Gilbert Halaby / Madre Elisa e Suor Samuela davanti a Maja, 2022.

Halabyn esittelykierros päättyi kahteen erityiseen teokseen. Fuchsia At Last (2023) oli nimeään myöten todiste onnekkaasta hetkestä: “Kesti todella kauan, ennen kuin vihdoin näin kardinaalin! Hän on kokoelmani ainoa kardinaali.” En rohjennut sanoa taiteilijalle, että fuksianpunaiseen pukeutunut kirkonmies taitaa olla piispa eikä kardinaali…

Mi hai fatto correre (2023) oli erityinen siksi, että Halaby on käyttänyt oranssia väriä ainoastaan tässä maalauksessa. Oranssista poikkeamasta – ja ilmeisesti taiteilijan vastustelusta – huolimatta Une Comédie Romainen kuraattori ja Maja Arte Contemporanean galleristi Daina Maja Titonel oli halunnut tämänkin teoksen kokonaisuuteen mukaan.

Gilbert Halaby / Fuchsia At Last, 2023 ja Mi hai fatto correre, 2023. Kuva: Milla Bergström (CC BY)

Juuri kun olin kiittelemässä ja hyvästelemässä taiteilijaa, galleristi palasi takaisin kuntosalilta. Kaksikko tervehti toisiaan lämminhenkisesti, minkä jälkeen taiteilija kiiruhti tunnustamaan, että hän ei ollut kyennyt salaamaan minulta todellista henkilöllisyyttään.

En ihan hahmottanut paljastuksen merkitystä. Oliko Halabysta hupaisaa, että hän oli yrittänyt näytellä gallerian työntekijää tai ehkä galleristia itseään? Vai oliko galleristia tuurannut taiteilija luvannut, että hän antaisi näyttelyvieraiden katsoa ja kokea taideteoksia omaehtoisesti? Oli niin tai näin, katsoin hyötyväni Halabyn henkilökohtaisesta esittelykierroksesta. Nimenomaan taiteilijan kertomat tarinat tekivät vierailustani ennalta-arvaamattoman antoisan, vaikka voinkin suositella lämpimästi Une Comédie Romainea myös muille kuin nykytaiteen ystäville.

Une Comédie Romaine on esillä Maja Arte Contemporaneassa vielä heinäkuun 15. päivään asti. Sen jälkeen monet näyttelyn teoksista siirtyvät niiden uusille omistajille, yksityisille keräilijöille eri puolille Italiaa, Yhdysvaltoihin ja Isoon-Britanniaan.

(*) Taitelija on julkaissut näyttelyyn liittyviä videoita ja valokuvia Instagram-tilillään gilbert_halaby

Arto Tenttula

Miten tehdä historiantutkimusta eettisesti? Voiko menneisyyden ihmisiä ja ilmiöitä tutkia miten vain, kunhan pyrkii olemaan Leopold Ranken (1795–1886) tavoin objektiivinen tutkimuksessaan?

Historiantutkimuksessa on tapahtunut viime vuosikymmeninä merkittäviä suunnanmuutoksia, liittyen erityisesti lingvistiseen käänteeseen ja uusiin historioihin. Lingvistisen käänteen jälkeen historian lähteitä ei enää jaotella niinkään historiallisen autenttisuuden mukaan, koska historian hahmottamisen nähdään erilaisissa ihmisten tuottamissa teksteissä olevan aina johonkin subjektiiviseen näkökulmaan sidottu. Tämä pätee myös tutkijan näkökulmaan: kukaan ei voi ohittaa oman kulttuuripiirinsä arvojen merkitystä.

Kun on ymmärretty ihmisten tuottamien tekstien olevan tarinoita, joissa kerronnalliset ja historialliset ainekset sekoittuvat toisiinsa, se on vaikuttanut myös niiden arviointiin lähteinä. Arkistoaineistojen rinnalle on kelpuutettu aiemmin väheksyttyjä lähdeaineistoja, esimerkiksi yksityiset kirjeet ja päiväkirjat.

Uusilla historioilla viitataan siihen, että universaalin tai ”enemmistöhistorian” sijaan historioitsijat ovat siirtyneet yhä enemmän tutkimaan aiemmin ohitettuja, marginaalisia aiheita; naisia, lapsia ja erilaisia vähemmistöjä. Miesten roolia korostavaa valtavirtahistoriaa on näin ryhdytty sävyttämään vaihtoehtoisten näkökulmien kautta yhä moninaisempien lähteiden avulla.

Kaiken tämän seurauksena on tutkimuksessa alkanut korostua eettinen näkökulma. Tutkija ei enää vain tutki asioita, vaan myös tekee eettisiä valintoja jo tutkimusaihetta valitessaan. Osana tieteellistä keskustelua hän vaikuttaa osaltaan siihen, mitä keskustelunavauksia yhteisön piirissä tuodaan esille ja miten. Tutkijan työ näyttäytyy näin eettisesti haastavana jo alusta lähtien.

SKHS:n järjestämän kirkkohistorian päivän 3.12.2021 teeman Historia, uskonto ja tutkimusetiikka ympärille sijoittuvissa luennoissa sivuttiin monia tutkimukseen ja etiikkaan liittyviä kysymyksiä. Sini Mikkolan avattua päivän luennollaan tutkimusmetodien tekijänoikeuksista ja plagioinnista ensimmäisen luennon piti professori Simo Heininen pohtimalla Martti Rautasen päiväkirjoihin liittyvää lähdeproblematiikkaa, mm. sitä, voiko omaan käyttöön, ei-julkaistavaksi tarkoitettua aineistoa käyttää julkaistavaan tutkimukseen.

Anu Koskivirta nosti varhaismodernin Euroopan kuolemanrangaistuksia koskevassa luennossaan esille sen, että kuolemanrangaistusten todellinen merkitys aikansa kulttuurisessa viitekehyksessä ohitetaan helposti. Niitä langetettiin esimerkiksi varhaismodernin ajan Suomessa harvoin ja pantiin täytäntöön vielä harvemmin. On myös hyvä huomioida, että kuolemanrangaistukset toimivat sosiaalisesti eriarvoistavana rangaistuksena: ne kohdistuivat erityisesti naisiin ja alempiin sosiaaliluokkiin. Päivi Räisänen–Schröder puolestaan kommentoi, että kuolemanrangaistuksia arvioidaan helposti nykyajan näkökulmasta. Esimerkiksi reformaation aikana vääräuskoisina kuolemaantuomitut protestantit, baptistit ja katoliset näkivät itsensä marttyyreina. Osalle oikeudenkäynnit olivat myös ainoa keino tulla kuulluksi.

Tuomo Törmänen painotti uskonnollisen vakaumuksen identifioimiseen ja tutkimusetiikkaan liittyvässä luennossaan sitä, että kirkkohistoria ei määrittele uskonnollista vakaumusta tai arvota erilaisia vakaumuksia suhteessa toisiinsa. Määrittelyn tekevät aina joko tutkija lähdemateriaalin perusteella tai jotkut muut tutkijan sijasta (esim. tutkittava henkilö itse). Seuranneessa keskustelussa eräs kuulija nosti esille kysymyksen siitä, miten määritellä sellaisen henkilön vakaumusta, joka kuuluu yhteen uskontokuntaan mutta jonka ajattelussa on selkeitä vaikutteita useasta eri uskonnollisesta suuntauksesta. Tulisiko institutionaalinen ja aatteellinen taso tällöin eritellä tarkemmin tutkimuksessa (vrt. mm. Ninian Smart)?

Tarja–Liisa Luukkasen luennossa ”Tutkimus ja tutkimusetiikka, vai valta ja tulkintavalta?” etiikkaa lähestyttiin tutkien piispa O.I. Collianderin (1848–1924) käyttämää vaikutusvaltaa aikansa tieteellisessä tutkimuksessa. Nykyajan näkökulmasta valtaa käytettiin monesti väärin, kun oikeaoppisuus ja henkilökohtaiset suhteet ohittivat asiakysymykset. Murroskautta tutkittaessa vaarana on kuitenkin tutkimusajankohdan kehystäminen nykyajan viitekehyksen kautta, ja menneisyyden arviointi näiden kriteerien mukaan. Jari Eilola kommentoi eettisyyden läpäisevän koko tutkimusprosessin, alkaen tutkijan esittämistä tutkimuskysymyksistä ja käytetyistä lähteistä aina kohteen arviointiin asti.

Oman näkökulmansa uuden ajan alun nunnista, queer-luennasta ja etiikasta esitti Rose-Marie Peake tarjoten poikkeavia näkemyksiä nunnien morsiusmystiikkaan (esim. sadomasokismi). Luennat haastavat perinteiset heteroseksuaaliset normit mies- ja naissukupuolesta ja näiden määritellyistä roolijaoista. Queer-tutkimuksen tehtävänä on tuoda tätä näennäisen yhtenäisen ajattelun taustalla olevaa monimuotoisuutta esille. Päivi Salmesvuori kommentoi sitä, pyritäänkö menneisyyden ihmisten uskonnollisuuteen sekoittuvia seksuaalisia kokemuksia häivyttämään nykyajan häveliäisyyden nimissä. Mutta ketä tällöin suojellaan ja miksi?

Katja Weiland-Särmälä puolestaan sivusi tutkimuksen etiikkaa oman suvun historian tutkimusta erittelevässä luennossaan kysyen erityisesti, kuka voi tehdä tutkimusta ja miten. Saako oman sukunsa vaiheita tutkia ja millä tavoin? Simo Heinisen tavoin hän sivusi lähteiden käytön problematiikkaa (ei-julkaistavaksi tarkoitettu aineisto) ja kysyi lisäksi, onko lupa tuoda esiin mahdollisesti arkaluontoisia asioita menneisyydestä (vaikkapa seksuaalisuuteen liittyen) ja tehdä ero nykyajan ja menneisyyden käsitysten välillä. Tulisiko sittenkin tutkia vain ihmisiä, joita ei itse henkilökohtaisesti tunne, kuten luennon kommentaattori Charlotte Wolff piti omana ohjenuoranaan?  Kommentoinnin jälkeen keskustelussa puitiin sitä, voiko tutkimuksessa menneisyyden ihmisistä kirjoittaa heidän omilla nimillään ja missä menee raja sensuurin ja hienovaraisuuden välillä.

Loppukeskustelu kokosi ajatuksia etiikan merkityksestä: tutkimuksen tulee tuoda rehellisesti esille kyseisen ajan ihmiset tehden heille oikeutta. Tällöin esim. uskonnon osuutta menneisyyden ihmisille ei voi peitellä. Samoin yhden uskontokunnan jäsenten ajatusten ja identiteettien välisiä eroja ei voi häivyttää. Myös tutkijan omia taustoja on hyvä avata.

Tutkimusnäkökulmia ja niiden etiikkaa arvioitaessa on hyvä huomioida se, että tutkimuksen itsetarkoituksena ei ole pönkittää poliittista konsensusta ja historian valtavirtanäkemyksiä. Myös marginaalisten näkökulmien huomioiminen samoin kuin vallan ja vallankäytön suhteiden selvittäminen on tärkeää. Ja vaikka menneisyyden tutkimuksessa pyritäänkin menneen ajan konstruointiin, tutkijan tehtävänä on tuoda esiin asioita nykyajan ihmiselle merkittävällä tavalla.

Kirjoittaja on teologian perustutkinto-opiskelija Helsingin yliopistossa.

Tiia Päivärinta

Ilman aiempaa tietoani ja harkintaani ovat suuni ja sydämeni auenneet teille, enkä kykene hillitsemään itseäni. Olen julistanut teille kaikki Jumalan neuvot, jotka Hän on minulle paljastanut.

Näin saarnasi reformaattori Katharina Schütz Zell aviomiehensä haudalla vuonna 1548. Katharina Schütz Zell (1498–1562) oli strasbourgilaiseen käsityöläisperheeseen syntynyt tyttö, joka sai nuoruusvuosinaan opetusta kotonaan ja oppi muun muassa lukemaan ja kirjoittamaan. Schütz Zell kiinnostui uskonasioista nuorena, ja tutkittuaan Raamattua ja reformaatiovaikuttajien tekstejä hän kääntyi evankeliseen uskoon jo vuoden 1521 tienoilla.

Schütz Zell oli alun perin suunnitellut elävänsä itsenäistä elämää hyläten ajatuksen avioliiton solmimisesta. Evankelisen ajattelutavan mukaisesti Schütz Zell kuitenkin alkoi uskoa pystyvänsä toteuttamaan kutsumustaan palvella seurakuntaa ja levittää omia näkemyksiään uskosta parhaiten avioliitossa. Niinpä hän avioitui vuonna 1523 pastori Matthäus Zellin kanssa. Zelleistä tuli yksi ensimmäisistä protestanttisista pappispariskunnista, ja he toimivat suunnannäyttäjinä protestanttisen pappilakulttuurin syntymiselle Strasbourgissa. He kohosivat pariskuntana keskeiseen asemaan yhteisön uskonnollisen elämän johtajina ja muun muassa köyhäinhoitotyön merkittävinä edistäjinä. Tämän lisäksi Schütz Zell oli tuottelias kirjoittaja, ja hänen tuotantoonsa kuuluu muun muassa saarna, apologia, sielunhoidollisia tekstejä ja kirjeitä. Zellit hoitivat Matthäuksen pappisvirkaa yhdessä, mikä tarkoitti sitä, että myös Katharinan toimijuus ulottui laajasti kodin ulkopuolelle. Koska naisen julkista toimijuutta ei pidetty 1500-luvulla sopivana, sai Schütz Zell osakseen runsaasti kritiikkiä.

Keskeinen käännekohta Schütz Zellin elämässä oli aviomiehen kuolema vuonna 1548. Tämä mullisti Schütz Zellin elämän. Aiemmin hän oli saattanut toimia aviomiehensä arvostetun aseman turvin yhteisen viranhoidon nimissä. Leskeksi jäätyään hänen oli perusteltava toimintansa uudella painokkuudella sekä tukijoilleen että vastustajilleen. Oikeutuksen hän löysi monesta eri näkökulmasta. Keskeinen keino oli esimerkiksi oman nöyryyden ja vaatimattoman palvelijan roolin korostaminen. ”No niin rakkaat ystävät, olen pidätellyt teitä jo liian kauan. Älkää ärsyyntykö minuun: sydämeni on täynnä suuria murheita – suu puhuu sen mikä sydämestä virtaa.” Sitaatti on Schütz Zellin saarnasta aviomiehensä haudalla ja ilmentää hänen haluaan korostaa nöyrän naisen asemaa, mikä oli tärkeää kahdesta syystä. Nöyryys sai Schütz Zellin toiminnan näyttämään enemmän naisiin kohdistuneita käyttäytymisvaatimuksia vastaavalta. Toiseksi Schütz Zell pyrki tekemään yleisölleen selväksi, että oli Jumalan palveluksessa oleva kuuliainen nainen, ei suinkaan valtaa tavoitteleva rettelöitsijä.

Schütz Zellistä tuskin voidaan puhua mainitsematta hänen tekemäänsä köyhäinhoitotyötä. Hän vastaanotti kotiinsa uskonnollisia pakolaisia muista kaupungeista, hoiti sairaita, auttoi köyhiä ja vieraili vankien luona. Köyhäinhoitotyö sai alkunsa avioliiton aikana, mutta jatkui Schütz Zellin jäätyä leskeksi aina hänen kuolemaansa saakka. Schütz Zellin köyhäinhoitotyöllä oli kaksi puolta. Yhtäältä hän käytti harjoittamaansa hyväntekeväisyyttä keinona oikeuttaa muuta julkista toimintaansa, kuten kirjoittamista. Toisaalta Schütz Zellin täytyi myös pystyä perustelemaan asemansa Strasbourgin kaupungin köyhäinhoitotyön merkittävänä hahmona. Schütz Zell itse kuvasi työtään seuraavasti: ”Otin vastaan pakolaisia sekä köyhiä, autoin ylläpitämään kirkkoa, ja tein hyvää heille kaikille omalla kustannuksellani ilman kenenkään taloudellista tukea; suojelin rehellisiä saarnaajia ja vieraita.” Kyseinen sitaatti korostaa Schütz Zellin pyrkimystä tuoda esille oman toimijuutensa hyödyt yhteisölle. Schütz Zellin ajatuksena oli korostaa yhteisölle hyödyllistä toimintaa, jolloin hänen muu toimintansa olisi hyväksyttyä ikään kuin hoivaamistyön ohella.

Schütz Zell kohtasi paljon kritiikkiä julkisen roolinsa vuoksi. Hän muun muassa ajautui julkiseen konfliktiin aviomiehensä entisen kollegan Ludwig Rabusin kanssa. Schütz Zell kiisteli julkisessa kirjeenvaihdossaan Rabusin kanssa muun muassa oikeasta uskontulkinnasta. Kirjeessään Rabusille vuonna 1557 Schütz Zell joutui myös puolustamaan oikeuttaan toimia nimenomaan sukupuolensa näkökulmasta. ”En ole toiminut kuten naiselta odotetaan, mutta olen uskollisesti toiminut niiden odotusten mukaan, jotka Jumala on lahjana minulle pyhän hengen välityksellä suonut, suurella ilolla ja vaivalla päivin ja öin.” Schütz Zell tiedosti asemansa ongelmallisuuden sukupuolensa kannalta. Siksi hän pyrki vastaamaan osakseen saamaansa kritiikkiin siirtämällä vastuun omasta toiminnastaan Jumalalle samalla ikään kuin häivyttäen sukupuolensa merkitystä. Kyseinen keino oli tyypillinen etenkin ajan naistoimijoille. Siirtämällä vastuun omasta toiminnasta Jumalalle Schütz Zell vetosi kaikkien kristittyjen ylimpään auktoriteettiin, joka oli tehokas keino puolustautua vastustajien arvostelulta. Sukupuolen merkitys väheni, koska toiminnan taustalla oli Jumala eikä ihminen itse.

Edellä on esitelty muutama reformaattori Katharina Schütz Zellin itseoikeutuksen keinoista. Lisäksi hän käytti monenlaisia muitakin perusteluja rakentaessaan omaa auktoriteettiaan ja valta-asemansa oikeutusta. Schütz Zell muun muassa vetosi Raamattuun, muihin oppineisiin reformaattoriauktoriteetteihin ja omaan toimintaansa menneisyydessä. Schütz Zellin näkemys itsestään kirkkoäitinä, Jumalan valitsemana työkaluna maan päällä, laajat verkostot, jotka ylittivät tunnustuskuntien väliset rajat sekä asema köyhäinhoitotyön merkkihenkilönä muodostivat hänelle vahvan itseymmärryksen, jonka avulla hän oli valmis vastaamaan saamaansa kritiikkiin ja jatkamaan toimintaansa siitä huolimatta.

Enemmän Schütz Zellin toimijuudesta ja itseoikeutuksesta löytyy Itä-Suomen yliopistossa teologian osastolla tekemästäni gradusta Katharina Schütz Zellin toimijuus ja itsensä oikeuttamisen keinot aviomiehen kuoleman jälkeen vuosina 1548-1557.

SKHS:n uudet toimihenkilöt esittäytyvät

Uusi sihteeri Antti Luoma

Tervehdys hyvät lukijat! Olen Antti Luoma ja aloitin elokuussa 2020 SKHS:n sihteerinä. Tehtäviini kuuluvat monenlaiset yhdistyksen juoksevat asiat, kuten nettisivujen päivittäminen, yhteydenpito jäsenistöön, jäsenrekisterin ylläpito, tapahtumien suunnittelu sekä seuran hallituksen kokouksien valmistelut.

Ensimmäiset kuukauteni sihteerinä olivat varsin vauhdikkaita, sillä väittelin teologian tohtoriksi marraskuussa. Väitöskirjani Inkerin kirkon nousu ja suomalaiset 1988-1993 käsitteli nimensä mukaiseti suomalaisten vaikutusta Venäjällä toimivan Inkerin luterilaisen kirkon jälleenrakentamisessa Neuvostoliiton hajoamisen vuosina. SKHS kustansi kirjan toimitustensa sarjassa.

Olen toiminut päätoimisena väitöskirjatutkijana Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa talvesta 2017 lähtien. Väitöstutkimuksen tekemisen ohella työtehtäviini on kuulunut kirkkohistorian pääaineopiskelijoiden opettamista ja ohjaamista gradun tekoon. Nyt työsuhteeni tiedekunnassa on päättymässä, mutta ajatuksenani on tavalla tai toisella jatkaa kirkkohistorian tutkimusta myös tulevaisuudessa. Tällä hetkellä minua kiinnostaa erityisesti 1960-luvun Suomen kirkkohistoria ja silloiset arvomaailmojen yhteentörmäykset.

Kirkkohistoriallisen seuran jäsenenä olen ollut jo lähes 10 vuotta. Liityin aikoinaan seuraan, kun aloin tehdä gradua kirkkohistoriaan liittyen 2011. Seuran tapahtumat ja julkaisut ovat tukeneet hyvin kirkkohistoriantutkijan identiteettiäni. Olen myös kirjoittanut artikkelin sekä kirja-arvosteluja SKHS:n vuosikirjoihin. Seuran sihteeriksi ryhtyminen on ollut erittäin mielekäs tehtävä tässä vaiheessa akateemista uraani. Seuran aktiivinen toiminta ja vahvat perinteet kirkkohistorian tutkimuksen vaalijana tarjoavat monia näköaloja myös tulevaisuuteen. Haluan olla kehittämässä seuraa, että jatkossakin mahdollisimman moni kirkkohistoriasta kiinnostunut voisi kokea sen omakseen ja osallistuisi sen toimintaan tavalla tai toisella. Siksi otankin mielelläni vastaan toiveita ja ajatuksia siitä, miten SKHS voisi jatkossa palvella tätä tehtävää entistäkin paremmin. Pidetään yhteyttä!

Uusi kustannusjohtaja Päivi Räisänen-Schröder

Hei kaikille. Olen FT, dos. Päivi Räisänen-Schröder ja SKHS valitsi alkukeväästä 2020 minut uudeksi kustannusjohtajakseen. Väistyvä kustannusjohtaja Anni Suni ehti tuskin ojentaa viestikapulaa eteenpäin, kun jo koronarajoitukset hyökyivät päälle. Toistaiseksi yhteistyö ja työhön perehtyminen onkin tapahtunut pääasiassa virtuaalisesti. SKHS on kuitenkin ollut minulle varsin tuttu, sillä olen työskennellyt vuodesta 2011 tutkijana Helsingin yliopiston kirkkohistorian osastolla ja julkaissut seuran vuosikirjassa artikkeleita ja kirja-arvioita. Elokuun alusta lähtien olen toiminut osastolla uudessa roolissa, kirkkohistorian vakinaisena yliopistonlehtorina.

Olen opiskellut Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa pääaineenani yleistä historiaa ja sivuaineina mm. Suomen ja Skandinavian historiaa sekä yleistä kirjallisuustiedettä. Olen kuitenkin jo varhain solminut kontakteja myös kirkkohistorian puolelle, ja maisterintutkintooni sisältyy myös kirjahistorian opintoja, joista olin valtavan innostunut. Väitöskirjani tein Saksassa, Göttingenin yliopistossa. Kansainvälisen, keski- ja uuden ajan historiaan keskittyneen tutkijakoulun puitteissa pääsin yhdeksi lukukaudeksi tutustumaan myös yhdysvaltalaiseen tutkimus- ja yliopistomaailmaan Berkeleyn yliopistossa Kaliforniassa. Tutkijana olen työskennellyt myös Mainzissa, Tampereella sekä Wiepersdorfin tutkija- ja taiteilijaresidenssissä Saksassa.

Minua kiehtovat erityisesti uskonnon moninainen kutoutuminen ihmisten arkeen ja ajatteluun, vallan merkitys niin historiassa kuin historiankirjoituksessakin, tunteiden historia sekä kirjahistoria. Erityisen lähellä sydäntäni ovat reformaation ja valistuksen väliset vuosisadat sekä erityisesti saksankielinen kulttuurialue, mutta kiinnostavaa tutkittavaa löytyy toki kaikilta aikakausilta ja alueilta! Olen itse tutkinut myös jesuiittojen lähetystyötä Amerikoissa ja Aasiassa 1600–1700-luvuilla sekä Sotkamon kirkkoherran Johan Frosteruksen (1720–1809) kirjoituksia. Suurin osa julkaisuistani käsittelee kuitenkin reformaatiota. Väitöskirjani tein luterilaisen kirkon ja radikaaliin reformaatioon kuuluneiden anabaptistien eli kastajien suhteesta Württembergin herttuakunnassa 1500–1600-luvuilla. Tutkimukseeni kuului paljon mikrohistoriallista arkistoaineiston lähilukua, kun kokosin pienistä palasista eteläsaksalaisten talonpoikien suhtautumistapoja kirkkoon, kruunuun ja sallitun uskonnollisuuden rajoihin.

Ja miksi hain SKHS:n kustannusjohtajaksi ja mitä siltä odotan? Tässä hommassa pääsee konkreettisesti työskentelemään suomenkielisen tiedejulkaisemisen hyväksi ja näkee alusta loppuun, kuinka tutkijan tietokoneelta lähtevästä tiedostosta sukeutuu julkaistu ja tieteellisin kriteerein arvioitu tutkimus, olipa kyseessä sitten elektroninen tai perinteinen painettu kirja. Odotan saavani mahdollisuuksia sekä luovaan akateemiseen ideointiin, monitahoiseen yhteistyöhön että tieteellisesti innostavien julkaisuprojektien edistämiseen.

Uusi rahastonhoitaja Kirsi Vikman

Hei kaikki! Olen Kirsi Vikman ja aloitin SKHS:n rahastonhoitajana vuoden 2021 alussa. Hoidan yhdistyksen talouteen liittyviä asioita. Esimerkiksi jäsenmaksuun liittyvissä asioissa voit ottaa minuun yhteyttä.

Suomen kirkkohistoriallisen seuran jäsenenä olen ollut muutaman vuoden. Teologian opinnot johtivat minut kirkkohistorian mielenkiintoiseen maailmaan. Tein pro gradu -työni keskiaikaisesta 1200-luvun rippikäsikirjasta, ja nyt jatkan tohtorikoulutettavana saman aiheen parissa myöhäiskeskiaikaista rippiä tutkien.

Minua kiinnostavat myös ihmisen kasvu, pedagogiikka ja musiikkikasvatus. Olen aiemmin toiminut yli 20 vuotta pianonsoiton opettajana. Historia on kuitenkin aina ollut lähellä sydäntäni ja nyt pääsen tutkimuksen ja SKHS:n toiminnan kautta sukeltamaan kirkkohistorian kiehtovaan maailmaan.

Joseph Alanen: Kukkien tarves, 1919–1920, öljy kankaalle. Yksityiskokoelma. Kuva: Milla Bergström.

Milla Bergström

Tampereella on toki aina mukava käydä, mutta juuri tänä kesänä kannattaa vierailla Tampereen taidemuseossa. Siellä on esillä suurelle yleisölle ehkä vähemmän tunnetun taiteilijan Joseph Alasen (1885–1920) tuotantoa. Joseph Alanen – Jugend • Kalevala • Tampere tuo näytille kaikkiaan miltei 140 teosta, pääasiassa Alasen omintakeisia Kalevala-aiheisia töitä. Jatka lukemista

Tunnelmia Suomen tiedekustantajien liiton opintomatkalta syyskuussa 2019. The Association of Learned & Professional Society Publishers -konferenssi pidettiin Old Windsorissa.

Kahden ja puolen vuoden mittainen pestini Suomen kirkkohistoriallisen seuran sihteerinä päättyy tänä kesänä. Seura jää minun jälkeeni hyviin käsiin. Seuraajakseni on valittu TM Antti Luoma. Lisäksi seura on saanut keväällä uuden kustannusjohtajan. Tehtävään valittiin dos. Päivi Räisänen-Schröder. Uudet toimihenkilöt esittäytyvät tässä blogissa alkusyksystä! Jatka lukemista

Ensimmäiset Teologian ja uskonnontutkimuksen päivät järjestetään 19.–20.3.2020 Tieteiden talolla Helsingissä. Konferenssin työryhmiä on tietoisesti kannustettu monitieteisyyteen, ja sitä monet niistä myös onnistuneesti ovat. Tässä blogissa esitellään suurilta osin kirkkohistorian alalle tai sen tienoille sijoittuvaa sisältöä konferenssin ohjelmasta. Esittely ei ole luonnollisesti täysin kattava, joten erinomaiseen ohjelmakattaukseen kannattaa paneutua itsekin perusteellisesti. Jatka lukemista

Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosijuhlaa vietettiin perjantaina 17.1.2020 Helsingissä, teologisen tiedekunnan tiedekuntasalissa. Juhlassa esiteltiin perinteiseen tapaan tuore vuosikirja sekä gradupalkinnon voittaja. Vuosijuhlaesitelmän piti kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä (kuvassa), ja esitelmää oli kuulemassa suuri joukko seuran jäseniä ja yhteistyökumppaneita. Pyhän Henrikin muistopäivän aatonaattoon sopivasti esitelmän otsikkona oli ”Ikivanhaa ja ultrauutta. Piispa Henrik, Lalli ja kirkkohistorian uudet tuulet”.

Jatka lukemista